Hanna Hauru - Jääkansi
(LIKE, 2017)
117 sivua, kovakantinen, lainattu kirjastosta
Tämä on ensimmäinen Hanna Haurulta lukemani teos, eikä varmasti jää viimeiseksi. Pienessä ja ohuessa kirjassa on sisällä paljon. Ja vaikka pidinkin tästä kirjasta, niin jotenkin siitä on vähän vaikea kirjoittaa, koska positiivisesta lukukokemuksesta huolimatta lopullinen mielipiteeni on hieman vaihteleva.
Jääkansi kertoo sotienjälkeisestä elämästä pohjoisen pitäjässä. Nuori tyttö lähtee äitinsä kanssa junalle vastaan sodasta palaavaa isäänsä. Paitsi ettei isä koskaan palaakaan. Sen sijaan junasta astuu ulos toinen mies, iso ja karvainen, jonka tyttö nimeää Pahaksi.
Kirjassa kulkee tavallaan kaksi tarinaa rinnakkain. Itse kyllä luin ne yhtenä tarinana ja kursiivilla kirjoitettu tarina meni jotenkin niin runolliseksi ja tulkinnanvaraiseksi (ainakin minulle), että sitä oli hieman vaikeampaa seurata.
Kirjassa kulkee tavallaan kaksi tarinaa rinnakkain. Itse kyllä luin ne yhtenä tarinana ja kursiivilla kirjoitettu tarina meni jotenkin niin runolliseksi ja tulkinnanvaraiseksi (ainakin minulle), että sitä oli hieman vaikeampaa seurata.
Paha on sotakokemustensa traumatisoima ja turruttaa muistojaan alkoholilla. Tytön äiti, Betti, on etäinen. Tytön ja äidin suhteen etäisyydestä kertoo mielestäni jo se, ettei tyttö sano Bettiä äidikseen, vaan puhuu hänestä etunimellä. Kukaan perheenjäsenistä ei tunnu kommunikoivan keskenään. Köyhyys vaivaa ja nälkä sattuu vatsassa. Arvostus ja rakastaminen ovat tytölle vieraita käsittetä.
Tyttö saa apulaisen paikan mielisairaalassa, jossa hänen työtehtäviinsä kuuluu potilaiden yöastioiden tyhjentämistä ja siivoamista. Työ ei ole kevyttä, mutta sitä kautta tyttö tapaa edes yhden hyvän ihmisen, mielisairaalaan pyykkärin. Tytöllä on myös oma huone, jossa hän saa olla rauhassa.
Paha tuntuu hallitsevan koko perhettä omine päänsisäisine riivauksineen ja imevän kaiken ilon mukanaan. Betti puolestaan näkee tytössään koko ajan kuolleen miehensä, eikä ole itsekään koskaan oppinut rakkautta. Loppua kohden äidistä tulee hieman inhimillisempi, mutta ei asioita voi enää korjata. Kotona on vain mustia muistoja.
Kirja on ohut ja sivuilla on vain vähän tekstiä. Kieli on melko korutonta ja lauseissa kerrotaan tiiviisti kaikki oleellinen - mutta se riittää. Tarina on voimakas ja menee ihon alle. Olisin kuitenkin halunnut tuntea tarinan ja sen tapahtumat vielä voimakkaammin, esimerkiksi liikuttumalla tai järkyttymällä kyyneliin, mutta niin ei käynyt.
Kirjaa oli välillä raskasta lukea, koska se on niin lohduton ja toivoton. Alusta asti oli sellainen tunne, että kaikki päättyy rumasti, mutta lukemista ei voinut lopettaakaan. Aivan kuin olisi kävellyt jään päällä ja tajunnut, ettei jää enää kannakaan.
Minusta tuntuu, että tämä kirja jää mieleen pyörimään vielä joksikin aikaa. Kirja ei ollut täydellinen, mutta se oli silti hyvä juuri noin. Kotimainen kirjallisuus on selvästi aliedustettuna lukemissani kirjoissa, mutta tällaisten teosten myötä haluan ehdottomasti korjata asian.
Itse hieman pelkään todella paksuja kirjoja, mutta toisaalta myös hyvin ohuet kirjat herättävät yhtä lailla ennakkoluuloja. Tämä teos osoittaa ainakin ohuiden kirjojen kammon vääräksi. En ehkä osaa tehdä kirjalle oikeutta tämän tekstin myötä, joten suosittelen, että luet Jääkannen itse.
Tyttö saa apulaisen paikan mielisairaalassa, jossa hänen työtehtäviinsä kuuluu potilaiden yöastioiden tyhjentämistä ja siivoamista. Työ ei ole kevyttä, mutta sitä kautta tyttö tapaa edes yhden hyvän ihmisen, mielisairaalaan pyykkärin. Tytöllä on myös oma huone, jossa hän saa olla rauhassa.
Paha tuntuu hallitsevan koko perhettä omine päänsisäisine riivauksineen ja imevän kaiken ilon mukanaan. Betti puolestaan näkee tytössään koko ajan kuolleen miehensä, eikä ole itsekään koskaan oppinut rakkautta. Loppua kohden äidistä tulee hieman inhimillisempi, mutta ei asioita voi enää korjata. Kotona on vain mustia muistoja.
Kirja on ohut ja sivuilla on vain vähän tekstiä. Kieli on melko korutonta ja lauseissa kerrotaan tiiviisti kaikki oleellinen - mutta se riittää. Tarina on voimakas ja menee ihon alle. Olisin kuitenkin halunnut tuntea tarinan ja sen tapahtumat vielä voimakkaammin, esimerkiksi liikuttumalla tai järkyttymällä kyyneliin, mutta niin ei käynyt.
Kirjaa oli välillä raskasta lukea, koska se on niin lohduton ja toivoton. Alusta asti oli sellainen tunne, että kaikki päättyy rumasti, mutta lukemista ei voinut lopettaakaan. Aivan kuin olisi kävellyt jään päällä ja tajunnut, ettei jää enää kannakaan.
Minusta tuntuu, että tämä kirja jää mieleen pyörimään vielä joksikin aikaa. Kirja ei ollut täydellinen, mutta se oli silti hyvä juuri noin. Kotimainen kirjallisuus on selvästi aliedustettuna lukemissani kirjoissa, mutta tällaisten teosten myötä haluan ehdottomasti korjata asian.
Itse hieman pelkään todella paksuja kirjoja, mutta toisaalta myös hyvin ohuet kirjat herättävät yhtä lailla ennakkoluuloja. Tämä teos osoittaa ainakin ohuiden kirjojen kammon vääräksi. En ehkä osaa tehdä kirjalle oikeutta tämän tekstin myötä, joten suosittelen, että luet Jääkannen itse.
Arvosana: ★★★★
Kommentit
Lähetä kommentti