Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala - Kellokosken Prinsessa

 

Kellokosken Prinsessa (2010)

LIKE, 2011

251 sivua, pehmeäkantinen, lainattu kirjastosta

Mainitsinkin ohimennen ensimmäisessä postauksessani tästä kirjasta. Nyt se on myös luettu, joten tässäpä ajatuksiani siitä!

Prinsessa eli Anna Svedholm (o.s. Lappalainen) on henkilö, josta kiinnostuin nähtyäni hänen elämänsä pohjalta tehdyn Prinsessa-elokuvan vuodelta 2010. Niinpä siis pistin tämän kirjan kirjastosta varaukseen ja hain kotiini luettavaksi.

Anna Svedholm oli vuosina 1896-1988 elänyt nainen, jolla reilun 30 vuoden iässä diagnosoitiin skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sairastumisen myötä kehittyi myös koko elämän kestänyt suuruusharha, jossa Anna luuli olevansa Prinsessa. 

Annan elämä oli jo pienestä lapsesta asti karua. Hänen isänsä kuoli tytön ollessa vasta vähän yli 2-vuotias, eikä äiti pystynyt enää yksin huolehtimaan kolmesta lapsesta (Annalla oli kaksi veljeä). Rahaa oli niukanlaisesti, joten Anna annettiin pois ja häntä pompoteltiinkin sen jälkeen lastenkodista toiseen. Äitiinsä Annalle ei siis kerennyt syntyä kovinkaan läheinen suhde. Tuohon aikaan myös huutolaisuus oli ihan oikea juttu. Se tarkoitti sitä, että huutokauppaa muistuttavassa tilaisuudessa kunta luovutti elatusta vailla olleen lapsen sille perheelle tai henkilölle, joka vaati lapsen ylläpidosta vähiten rahaa. 

Anna oli myös naimisissa Arthur Svedholmin kanssa vuosina 1926-1929, mutta avioliitto kariutui melko nopeasti. Lapsia heille ei koskaan syntynyt, eikä Anna niitä myöhemminkään hankkinut. Annalla oli huono rahatilanne, vaikka hän tekikin hierojan hommia ja kaikenlaisia muita pikku töitä. Vuokria alkoi jäädä maksamatta ja niitä alettiin sitten totta kai periä takaisinkin ja käytiin monesti Annan ovella kolkuttelemassa. Anna ahdistui siitä niin, ettei päästänyt juuri ketään enää edes sisälle asuntoonsa. Näitä vastoinkäymisiä onkin epäilty syyksi sille, miksi Anna sairastui.

Anna vietti elämästään sairaalahoidossa yhteensä yli 55 vuotta. Kellokoskella oli Annan pisin yhtäjaksoinen sairaalajakso, joka kesti 52 vuotta. Sen jälkeen hänet siirrettiin muutamaksi viimeiseksi elinvuodekseen Nikkilän sairaalaan. 

 Kellokosken kartano oli aikoinaan melko hulppea. Nykyisin se

on sairaalan hallintorakennus.

Anna tykkäsi laulaa ja esiintyä ja hän onneksi pystyi jatkamaan tuota itsensä ilmaisua myös sairaalassa. Hänen positiivinen asenteensa sekä räiskyvä persoonansa tulivat hyvin nopeasti esille. Ihmiset pitivät Annasta, vaikka hän sairautensa myötä oli melko komentelevainen ja ailahtelevainen. Mielialat noudattivat aika pitkälti vuodenaikojen vaihtelua: yleensä syksyä kohden hänen mielialansa laski ja hän vetätytyi enemmän omiin oloihinsa, kun taas keväällä hän piristyi ja vauhtia alkoi tulla enemmän.

Mielenterveyden hoitokeinot eivät vain Annan sairausaikana olleet vielä kovin kehittyneitä ja oikeanlaista lääkehoitoa alettiin toteuttaa vasta myöhemmin. Annalle annettiin sähköshokkeja - insuliinishokeilta hän säästyi - ja häneen istutettiin jopa malaria. Myös lobotomioita tehtiin tuohon aikaan paljon, mutta siltäkin Anna onneksi säästyi. Eristämiset olivat yleisiä ja eristämisajat saattoivat olla pitkiäkin. Narkoosikuureilla potilas saatiin lääkkeillä uneen, jonka pituutta ja syvyyttä voitiin säädellä. Hänen annettiin herätä vain sen verran, että hänelle voitiin antaa juoksevaa ravintoa sekä vettä. Kiedehoidossa potilas kiedottiin lakanoilla tiukkaan pakettiin, jossa hän oli pari tuntia - joskus jopa läpi yön. Tarkoituksena oli saada levotonkin ihminen nukahtamaan nopeasti kosteanlämpimiin lakanoihin. Annan kohdalla kiedehoito ei osoittautunut kovin tehokkaaksi. Pitkälle on siis tultu lobotomia-ajoista ja se on todellakin hyvä asia.

Opin tämän kirjan myötä myös sen, mistä sanonta seinähullu tulee: ennen vanhaan mielenterveyspotilaita kahlittiin oikeasti seinään kiinni. Ja jos potilas piti siirtää muualle, irrotettiin kahle seinästä, mutta ei potilaasta. Huh, onneksi nykyisin ei ole enää ihan tämmöistä...

Annan elämäntarina on rohkaiseva ja koskettava, mutta myös surullinen. Annan äiti kävi tapaamassa häntä sairaalassa vain kerran ja suhtautui tyttärensä sairauteen muutenkin melko vihamielisesti ja ymmärtämättömästi. Muitakaan sukulaisia ei juuri kiinnostanut ja esimerkiksi Annan veljentytär ei edes tiennyt tätinsä olemassaolosta, mikä kuulostaa ihan kamalalta. Välittäviä sukulaisia Annalla ei siis juurikaan ollut, mutta ystäviä hänellä kyllä oli.

Yksi mielenkiintoinen asia Annan käytöksessä oli - sen lisäksi, että hän puhui ja liikkui arvokkaasti ja hyväryhtisesti sekä pukeutui hienosti - se, että hän antoi tapaamilleen ihmisille lempinimiä, jotka useimmiten olivat vieläpä arvonimiä. Näitä arvonimiä saivat hoitajat ja lääkärit, mutta myös Annan potilasystävät. Annan kovasti arvostama ylilääkäri Paavali Alivirta oli esimerkiksi "Isä Paavali". Keksittyjä lempinimiä on sanottu olevan jopa yli sata ja Anna muisti niistä ihan jokaisen!

Annan elämäntarinan lisäksi kirja on mielenkiintoinen katsaus mielenterveysongelmiin ja niihin liittyviin asenteisiin sekä hoidon historiaan. Opiskelen itse terveysalaa ja varsinkin psykiatrinen sairaanhoito (ja psykologia ylipäänsä) kiinnostaa minua kovasti, joten siinäkin mielessä kirja antoi uusia näkökulmia.

Kirja on jaettu Annan elämänvaiheiden kautta eri osiin, mutta ei etene aivan kronologisesti. Se ei tosin tällaisen omaelämäkerrallisen kirjan kohdalla juuri haittaa. Kirjassa on myös kivoja mustavalkoisia kuvia. Ja vaikka aihe onkin ehkä synkkä, niin en kokenut kirjaa mitenkään raskaaksi. Suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän!

Arvosana: ★★★★