Ji Seong-ho - Pako jonka piti olla mahdoton

Pako jonka piti olla mahdoton - Kainalosauvojen varassa vapauteen Pohjois-Koreasta
(My Impossible Escape From North Korea, 2019)
Minerva, 2020
Suomentanut Heli Kasem
311 sivua, kovakantinen, kirjastosta lainattu

Tämä kirja herätti huomioni selaillessani loppukesästä syksyn kirjakatalogeja. Ji Seong-ho (s. ) on pohjois-korealainen loikkari, joka asuu nykyisin Etelä-Koreassa. Hän onnistui pakenemaan Pohjois-Koreasta tavalla, joka rohkeudessaan ja sinnikkyydessään hakee vertaistaan. Vaikeasti vammautuneena ja nälkiintyneenä hän vaelsi Kiinan ja Kaakkois-Aasian halki vapauteen. Pako jonka piti olla mahdoton kertoo hänen tarinansa.

Ji Seong-ho kasvoi Pohjois-Koreassa 1990-luvun nälänhädän aikaan ja näki, miten koulukavereiden pulpetit jäivät tyhjiksi, kun nämä yksi toisensa jälkeen kuolivat nälkään. Jo 14-vuotiaana hän joutui vaihtamaan junassa varastamaansa hiiltä ruokaan mustassa pörssissä - kunnes hän eräänä kohtalokkaana varastusretkenä menetti tajuntansa nälän takia, tippui junasta ja jäi junan runnomaksi. Onnettomuuden seurauksena Ji Seong-ho menetti vasemman kätensä ja jalkansa. Edellytykset elää Pohjois-Koreassa muuttuivat lähes olemattomiksi.

Kirja on kiinnostava, mutta myös karmaiseva kuvaus pohjois-korealaisesta yhteiskunnasta, siitä miten hallinto koettaa peitellä ja silotella tekemisiään. Hallitsijoilla ja päättäjillä on totta kai aina ruokaa, valtaa sekä rahaa ja kansalaisillekin sitä luvataan esimerkiksi ruokajakelun muodossa. Vaan kun ruokajakelukin alkaa jossain vaiheessa lakata ja ihmisen nälänhätä kasvaa. Jos joku uskaltaakin avata suunsa ja kritisoida hallintojärjestelmää, niin seurauksena on todennäköisesti karkoitus tai jopa kuolema. Kansalaiset aivopestään ylistämään maan johtajia ja he uskovatkin sinisilmäisesti kaiken, mitä heille uskotellaan.

Ruoan varastaminen ei oikeastaan enää painanut Seong-hon omatuntoa, koska kuolemantuomio saattoi muutenkin tulla milloin tahansa ja mitä mitättömimmistä pikkusyistä.  Onnettomuuden jälkeen Seong-ho tosiaankin oli maansa hierarkiassa aivan pohjasakkaa. Jopa hänen vanhemmilleen sanottiin suoraan, että heidän kannattaisi hylätä vammainen lapsensa. Vanhemmat eivät kuitenkaan hylänneet, vaikka ruoasta oli muutenkin pulaa ja jokainen päivä oli yhtä kamppailua. Vammautunut ja kovista kivuista sekä tulehtuneesta ja miltei kuoliossa olevasta jalasta kärsivä poika ei varsinaisesti helpottanut perheen elämää ja välillä Seong-ho itsekin halusi kuolla, koska oli niin tuskainen. Seong-ho kuitenkin selvisi pikkuhiljaa ja hänen isänsä rakensi hänelle jopa puiset kainalosauvat. Myöhemmin Seong-hon toiveeksi muodostui se, että hän saisi kunnolliset jalkaproteesit ja voisi taas kävellä kahdella jalalla.

Luin kirjaa melko kauan, melkein kuukauden ajan. En tiedä, oliko sillä vaikutusta lukukokemukseeni, mutta minä koin tämän kirjan lukemisen hieman työläänä. Kirjan raskas aihe ei ollut siihen syyllisenä, vaan ehkä lähinnä se, etten voinut lukea kirjaa kovin pitkiä pätkiä kerrallaan. Keskittymiseni meinasi herpaantua, vaikka kirja on toki kiinnostava, siitä ei pääse mihinkään. En edes oikeastaan tiedä syytä sille, miksi kirjaa ei tehnyt mieli lukea kovin pitkiä aikoja kerrallaan - ei sillä tavalla, miten hyvää romaania luetaan. Olen tyytyväinen, että tämän kirjan luin, mutta se osoittautui ehkä silti pienoiseksi pettymykseksi.

Nykyisin Seong-ho on ihmissoikeusjärjestön johtaja. Hän ei halua, että kukaan joutuisi kokemaan samanlaisia järkyttäviä asioita, kuin mitä hän on kokenut. Jo aiemmin, onnettomuutensa ja Etelä-Koreaan muuttamisensa jälkeen, hän halusi saada oman tarinansa ja Pohjois-Korean karun todellisuuden mahdollisimman monien ihmisten tietouteen.

En tiedä, onko kirjaa vielä luettu kovin paljon blogeissa. Nopealla googlauksella löysin vain tämän Kirjarouvan arvion tästä teoksesta.

Arvosana: ★★★½