Jonas Gardell - Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin: 1. Rakkaus
Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin: 1. Rakkaus(Torka aldrig tårar utan kandskar: 1. Kärleken, 2012)
WSOY/Johnny Kniga (Bon-pokkari), 2013
294 sivua, pehmeäkantinen, omasta hyllystä
Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia on pyörinyt hyllyssäni jo monta vuotta. Tilasin netistä aikoinaan kaikki kolme kirjaa, kun ne siellä edullisesti pehmeäkantisina vastaan tulivat ja aihe kiinnosti kovasti. Sormeni oikein syyhysivät päästä lukemaan näitä kirjoja - mutta vasta nyt, vuosia myöhemmin, sain aikaiseksi tarttua edes ensimmäiseen.
Tästä trilogiasta on paljon puhuttu, sitä on kehuttu ja sille on itketty. Siitä on tehty myös kolmiosainen draamasarja. Kirjan takakannen perusteella kirjassa kerrotut asiat ovat oikeasti tapahtuneet ja kirja onkin ainakin osittain omaelämäkerrallinen. Kirjailija Jonas Gardell on itse kasvanut vapaakirkkoon kuuluvassa perheessä ja Rakkaudessa toinen päähenkilöistä, Benjamin, on Jehovan todistaja. Sattumaa(ko)? En usko.
Rakkaus - ja koko trilogia ylipäänsä - kertoo Ruotsin homoseksuaalien keskuudessa jyllänneestä AIDSista 1980-luvulla. Kirjojen nimistä voi jo hyvin päätellä seuraavien osien tapahtumat ja ne eivät vaikuta kovinkaan valoisilta. Kirjan päähenkilöitä ovat aiemmin mainittu Benjamin sekä nuori ja kaunis Rasmus, joka muuttaa 19-vuotiaana pikkukylästä tätinsä luokse Tukholmaan. Benjamin kiertää ovelta ovelle puhumassa ihmisille Jumalasta. Eräänä iltana miehet sitten tapaavat - eikä mikään ole enää ennallaan.
"Kuinka voi koskaan tietää, milloin jotain ratkaisevaa tapahtuu? Sellaista, mitä ei voida tehdä muulla tavoin. Sellaista, mikä opastaa uudelle polulle, jolta ei voida kääntyä takaisin. Kuten rakkauden roihahtaessa. Tai taudin tarttuessa."
Kirjan alku ei ollut aivan sitä, mitä oletin sen olevan. Kesti jonkin aikaa, että pääsin tekstiin sisälle ja että se alkoi koukuttaa. Ja oikeastaan sen takia kirjan lukemiseen menikin melkein puolet kesäkuusta, vaikkei kyseessä todellakaan ole mikään tiiliskivi alle 300 sivun pituudellaan. Mitään varsinaista suurta lukuhimoa en siis heti aluksi kokenut ja se hieman huolestutti minua. Koin, että kerronta ja tapahtumat olivat hieman sekavia.
Jossain vaiheessa, suunnilleen kirjan puolenvälin paikkeilla, huomasin kuitenkin välittäväni hahmoista. Minua oikeasti kiinnosti, mitä heille tulevaisuudessa tapahtuu ja mitä he ajattelevat ja tuntevat. Tämä on yleensä hyvä merkki ja tuntui erityisen hyvältä, kun kirjan alku oli ollut vähän tahmea.
Benjaminin ollessa Jehovan todistaja hänen homoutensa on entistäkin kielletympi ja kamala juttu. Hänen vanhempansa eivät siitä tietenkään tiedä, mutta kauhistelevat esimerkiksi televisiossa uutisoidun homoruton - eli AIDSin - uhreja. Tai no, heidän mielestään tuollainen karmea kohtalo on tietenkin niille ihan oikein. Rasmus taas on ollut koulukiusattu, sillä toiset oppilaat ovat huomanneet hänen erilaisuutensa jo varhain. Hän on perheensä ainoa lapsi ja sen takia varsinainen silmäterä, varsinkin äidilleen.
Kirja kyllä herättää ajatuksia. Tällaisia menneisyyteen sijoittuvia teoksia täytyy mielestäni tarkastella ja pohdiskella siinä ajassa ja paikassa, joihin ne on sijoitettu ja joissa ne on kirjoitettu. On siis ehkä melko turhaa kauhistella sitä, miten homoseksuaalien asema on ollut ihan toivottoman huono vielä joitain vuosikymmeniä sitten. Mutta on ehkä silti pakko vähän kauhistella. Jos homous ei olisi ollut niin hirvittävä tabu ja siitä olisi puhuttu enemmän, niin kenties AIDSista ei olisi tullut niin iso ja tappavan vakava ongelma?
Kirja on mielenkiintoinen, mutta myös raadollinen kuvaus siitä, millaista oli elää homoseksuaalina 1980-luvulla. Homoseksuaalit hengasivat tietyissä paikoissa, (seksi)seuraa etsien. Puistot, miestenvessojen pisuaarit ja syrjäisät pimeät paikat olivat otollisia miesten seksuaalisten halujen toteuttamiselle, turvallisesti muilta piilossa. Ehkäisyä ei tietenkään käytetty, koska eiväthän miehet voi tulla edes raskaaksi. Ei siis sinänsä ole ihme, että AIDS pääsi leviämään niin hallittomasti. Tauti oli vielä kovin tuntematon ja sitä pidettiin nimenomaan homojen tautina. Vielä tänäkin päivänä homoseksuaalisuus on monissa maissa laitonta. Ruotsissa se laillistettiin vuonna 1944, mutta oli vielä pitkään sen jälkeen luokiteltavissa sairaudeksi.
Olen herkkä ja tunteikas ihminen, mutta kirjoja lukiessani kosketun kyyneliin asti melko harvoin. Olen tästä aiemminkin blogissani maininnut. Jos kirja saa minut kyyneliin, niin yleensä se on silloin koskettanut minua jostain niin syvältä, etten voi olla pitämättä kirjasta. No, ei Rakkaus minua kyyneliin asti saanut, vaikka olikin paikoin melko koskettava. Luultavasti mahdolliset kyyneleeni vuodatan sitten seuraavien osien parissa.
Kirjan kirjoitustyyliä voisin kuvata sanalla salakavala. Se koukuttaa heitellessään pieniä pahaa enteileviä lauseita tai jopa vain yksittäisiä sanoja, joilla on suuri merkitys. Kirjoitustyyli on melko eleetöntä, mutta kaunista. Kaikki tarpeellinen on kerrottu ja tietynlainen epätietoisuus sopii kirjaan. Epäkronologisuus on varmasti ihan tietoinen valinta, joka lopulta osoittautui ihan toimivaksi, vaikka alussa olinkin turhautunut.
Tämä on ensimmäinen Pride-lukukuukauteen lukemani kirja. Mainitsinkin jo edellisessä postauksessani, että haaste ei välttämättä tule olemaan niin suuri menestys, kun olin aluksi ajatellut - eivätkä lukusuunnitelmani edes olleet mitenkään liiallisen kunnianhimoiset. Omasta hyllystäni löytyi tarkemman penkomisen tuloksena vielä pari haasteeseen sopivaa kirjaa lisää: Alice Osemanin sarjakuvaromaani Heartstopper sekä Christina Laurenin Autoboyography. Toivottavasti saisin edes tuon sarjakuvaromaanin luettua.
Benjaminin ollessa Jehovan todistaja hänen homoutensa on entistäkin kielletympi ja kamala juttu. Hänen vanhempansa eivät siitä tietenkään tiedä, mutta kauhistelevat esimerkiksi televisiossa uutisoidun homoruton - eli AIDSin - uhreja. Tai no, heidän mielestään tuollainen karmea kohtalo on tietenkin niille ihan oikein. Rasmus taas on ollut koulukiusattu, sillä toiset oppilaat ovat huomanneet hänen erilaisuutensa jo varhain. Hän on perheensä ainoa lapsi ja sen takia varsinainen silmäterä, varsinkin äidilleen.
Kirja kyllä herättää ajatuksia. Tällaisia menneisyyteen sijoittuvia teoksia täytyy mielestäni tarkastella ja pohdiskella siinä ajassa ja paikassa, joihin ne on sijoitettu ja joissa ne on kirjoitettu. On siis ehkä melko turhaa kauhistella sitä, miten homoseksuaalien asema on ollut ihan toivottoman huono vielä joitain vuosikymmeniä sitten. Mutta on ehkä silti pakko vähän kauhistella. Jos homous ei olisi ollut niin hirvittävä tabu ja siitä olisi puhuttu enemmän, niin kenties AIDSista ei olisi tullut niin iso ja tappavan vakava ongelma?
Kirja on mielenkiintoinen, mutta myös raadollinen kuvaus siitä, millaista oli elää homoseksuaalina 1980-luvulla. Homoseksuaalit hengasivat tietyissä paikoissa, (seksi)seuraa etsien. Puistot, miestenvessojen pisuaarit ja syrjäisät pimeät paikat olivat otollisia miesten seksuaalisten halujen toteuttamiselle, turvallisesti muilta piilossa. Ehkäisyä ei tietenkään käytetty, koska eiväthän miehet voi tulla edes raskaaksi. Ei siis sinänsä ole ihme, että AIDS pääsi leviämään niin hallittomasti. Tauti oli vielä kovin tuntematon ja sitä pidettiin nimenomaan homojen tautina. Vielä tänäkin päivänä homoseksuaalisuus on monissa maissa laitonta. Ruotsissa se laillistettiin vuonna 1944, mutta oli vielä pitkään sen jälkeen luokiteltavissa sairaudeksi.
Olen herkkä ja tunteikas ihminen, mutta kirjoja lukiessani kosketun kyyneliin asti melko harvoin. Olen tästä aiemminkin blogissani maininnut. Jos kirja saa minut kyyneliin, niin yleensä se on silloin koskettanut minua jostain niin syvältä, etten voi olla pitämättä kirjasta. No, ei Rakkaus minua kyyneliin asti saanut, vaikka olikin paikoin melko koskettava. Luultavasti mahdolliset kyyneleeni vuodatan sitten seuraavien osien parissa.
Kirjan kirjoitustyyliä voisin kuvata sanalla salakavala. Se koukuttaa heitellessään pieniä pahaa enteileviä lauseita tai jopa vain yksittäisiä sanoja, joilla on suuri merkitys. Kirjoitustyyli on melko eleetöntä, mutta kaunista. Kaikki tarpeellinen on kerrottu ja tietynlainen epätietoisuus sopii kirjaan. Epäkronologisuus on varmasti ihan tietoinen valinta, joka lopulta osoittautui ihan toimivaksi, vaikka alussa olinkin turhautunut.
Tämä on ensimmäinen Pride-lukukuukauteen lukemani kirja. Mainitsinkin jo edellisessä postauksessani, että haaste ei välttämättä tule olemaan niin suuri menestys, kun olin aluksi ajatellut - eivätkä lukusuunnitelmani edes olleet mitenkään liiallisen kunnianhimoiset. Omasta hyllystäni löytyi tarkemman penkomisen tuloksena vielä pari haasteeseen sopivaa kirjaa lisää: Alice Osemanin sarjakuvaromaani Heartstopper sekä Christina Laurenin Autoboyography. Toivottavasti saisin edes tuon sarjakuvaromaanin luettua.
Arvosana: ★★★★
Kommentit
Lähetä kommentti