Hanna Hauru - Tyhjien sielujen saari

Tyhjien sielujen saari
(LIKE, 2005)
112 sivua, pehmeäkantinen, kirjastosta lainattu

Luin keväällä Hanna Haurun (s. 1978) Jääkannen, joka on hänen tämän hetkisistä teoksistaan tuorein. Se oli synkkä ja ankea, eikä lukukokemus loppujen lopuksi ollut ihan maailmaa mullistava, vaikka lukemastani pidinkin. Jääkansi kuitenkin sai uteliaisuuteni heräämään, joten eräällä lukuisista ja jo viikottaisiksi tulleista kirjastoreissuistani suuntasin kulkuni H-hyllyn kohdalle ja tartuin Haurun esikoisteokseen, Tyhjien sielujen saareen. Se vaikutti kokonsa puolesta nopealta luettavalta, mutta osasin jo odottaa, ettei sisältö tulisi olemaan mitään kovin kevyttä luettavaa. Jotain taikaa Haurun teoksissa vain tuntuu olevan, kun ne kiehtovat ja pyörivät mielen sopukoilla aina tasaisin väliajoin, herättäen lukuhimoa.

"Saarnamies sanoi, että syntieni tähden ruumiini nyt mätänee.  Vartalo ei jaksa kantaa sisällään saastaista sielua, joten se sortuu vähitellen kokonaan."

Spitaalinen nainen erotetaan läheisistään, jopa pienestä poikavauvastaan, ja karkotaan saarelle. Hän on hädin tuskin toipunut edes synnytyksestä, eikä saarella olo todellakaan paranna hänen olotilaansa. Saari on veden keskellä eristyksissä ja siellä elää parantumattomien ja hullujen yhteisö, jota kaitsivat pappi ja sisaret. Hiljalleen aika hylkää saaren asukkaat ja vuodenaikojen vaihtuessa nainen alkaa menettää elämänhaluaan. Saaren asukeilla on vain toisensa, sekä Jumala, joka heitä armottomasti piirittää.

Muistaakseni törmäsin alunperin tähän kirjaan ja ylipäänsä koko Hanna Hauruun Elegian blogissa. Kiinnostukseni heräsi välittömästi ja tahdoin kovasti tietää, että minkäslaisia teoksia tällä lyhytproosasta tunnetulla kirjailijalla on tarjottavanaan. On vain pakko hehkuttaa, että on ihanaa, kun Suomesta löytyy tällaisia persoonallisia ja kiinnostavia kirjailijatapauksia. Haurun teokset ovat näennäisesti lyhyitä ja vähäsanaisia, mutta kertovat silti paljon. En sinänsä välitä kirjan pituudesta tai lyhyydestä, mutta ääripäät - todella paksut ja toisaalta myös hyvin ohuet kirjat - aina vähän pelottavat.

Kirjan kieli on runollista ja melko pelkistettyä. Haurulla on omaperäinen ja ainutlaatuinen kyky kertoa eleettömästi ja pienellä sanamäärällä paljon. Sivut kääntyvät nopeasti, mutta kirjan tapahtumat ja painostavan ahdistava tunnelma jäävät kummittelemaan mieleen. Spitaalinen nainen koettaa pysyä perässä ajan kulumisessa vuodenaikoja seuraamalla, mutta hänen kuntonsa huononee nopeasti. Sairaus syö häntä jatkuvasti ja hänen oloaan koetetaan parantaa esimerkiksi viinalla. Mutta viinastakin tulee piru. Ankarat talvet, viinapirun houkutus, kiimaiset himot ja koti-ikävä alkavat nekin vaatia verojaan naisesta.

"Aika on jättänyt minut, mutta vain soutumatkan päässä se juoksee kilpaa ihmisjalkojen kanssa. Muistot hidastavat aikaani entisestään."

Kirja on ruma, mutta samalla kaunis. Tiedän, kliseisesti sanottu, mutta en tiedä, miten muutakaan Tyhjien sielujen saarta kuvailisin. Ihmiseritteiltä ei säästytä ja lepra on kuvattu karusti ja inhottavasti. Sairastuneiden eristäminen saarelle herättää myös ajatuksen siitä, että onko eristyksissä eläminen oikeasti ihmisarvoista elämää? Eläminen muiden mieleltään ja vartaloltaan sairaiden ihmisten keskuudessa samoissa, ahtaan pienissä tiloissa on omiaan edistämään kaikenlaisten loisten ja tautien leviämistä - ja myös rikkomaan ihmismielen. Mutta onko mielen sairastuminen saarelle eristämisen syy vai seuraus?

"Pimeässä ikävät ajatukset uskaltavat tulla esille kaikessa raakuudessaan. Niiden ei tarvitse pelätä päivän valoa."

En ehkä osaa taas pukea ajatuksiani kovin järkeviksi lauseiksi. Mutta pidin tästä teoksesta kyllä, kaikessa sen rujoudessaan ja ällöttävyydessäänkin. Jos nyt jotain moitteita pitäisi kertoa (ja kyllähän minun aina pitää), niin olisin ehkä kuitenkin kaivannut hitusen enemmän tietoa naisen taustoista. Nyt nainen jäi hahmona hieman etäiseksi, eihän hänen nimeäänkään mainittu missään vaiheessa. Hän on ilmeisesti sairastunut lepraan jonkun syntinsä vuoksi - tai ainakin luulee itse niin. Äänensä saavat kirjassa myös pappi sekä sisar Signe. Signe tuo kirjaan hoitajien näkökulman - hekin usein kavahtavat sairaita ja kokevat työnsä kuormittavaksi.

"Kesä olettaa, että kevät tappaa talven hänen tulonsa tieltä. Tämä kevät on raaka, koska se tappaa myös minut."

Hanna Haurulta on ilmestynyt yhteensä 8 teosta: 4 romaania ja 4 novellikokoelmaa. Pitänee seuraavaksi tutustua johonkin hänen novellikokoelmaansa, jotta minulla on sitten tulevaisuudessa vielä nimenomaan hänen romaanejaan luettavana. Novellikokoelmiin tarttuminen vain hieman pelottaa, koska ne ovat vielä lyhyempiä kuin nämä Haurun lyhytproosateokset. Entä jos novellit ovatkin superhyviä ja tahdon lisää, mutta kirja onkin jo loppu? Toisaalta entä jos en pidäkään Haurun novelleista? No, sehän selviää vain lukemalla.

Arvosana: ★★★★

Luettu muualla:
Ullan luetut kirjat
Marjatan kirjat ja mietteet