Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina

Ole luonani aina
(Never Let Me Go, 2005)
Tammi, 2005 (Keltainen kirjasto, nro 367)
Suomentanut Helene Bützow
394 sivua, kovakantinen, kirjastosta

Kazuo Ishiguro (s. 1954) on japanilaissyntyinen brittikirjailija, jonka teoksiin olen halunnut jo jonkin aikaa tutustua (tuntuu muuten, että melkein jokainen blogipostaukseni alkaa samalla tavalla, tällä samalla lauseella :D). Alotan usein itselleni tuntemattomaan kirjailijaan tutustumisen hänen esikoisteoksestaan, vaikka viime syksynä luettu John Irvingin Vesimies osoittikin, että aina se ei ole kovin hyvä ratkaisu. Olen aikaisemmin monet kerrat haahuillut kirjastossa Ishiguro-hyllyn luona ja hipelöinytkin hänen kirjojaan, niitä kuitenkaan lainaamatta. Taannoisella kirjastoreissullani Ole luonani aina sattui kuitenkin houkuttelevasti nököttämään hyllyssä, joten lainasin sen.

Olin kuullut ennen kirjan lukemista, ettei siitä kannata tietää juuri mitään etukäteen. No, vähän kerkesin itseäni spoilata (ja sitten meinasin vielä mennä youtubeen ja spoilaantua elokuva-trailerin takia lisää) ja se hieman ärsyttää. Yleensä haluan lukea kirjani ja katsoa elokuvani ilman spoilereita. Näin esimerkiksi lukukokemus on autenttinen ja sen herättämät tunteet aitoja. Tässäkään arviossa en tule paljastamaan sitä, mistä kirjassa on oikeastaan kyse, joten voit turvallisesti lukea seuraavan tekstin.

Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita Hailshamin sisäoppilaitoksessa, joka sijaitsee Englannin maaseudulla. Sisäoppilaitoksen oppilaita varjellaan tarkasti ulkomaailmalta ja heidät kasvatetaan siihen uskoon, että he ovat erikoisia ja olennaisen tärkeitä. Varsinkin heidän terveydentilaansa kiinnitetään erityistä huomiota ja siitä huolehditaan tarkasti. Lapset eivät kuitenkaan tunnu tietävän ollenkaan, että miksi he ylipäänsä ovat sisäoppilaitoksessa, eristyksissä ja kaukana kaikesta.

Vuosia myöhemmin jo aikuiseksi varttunut, 31-vuotias Kathy muistelee menneisyyttään. Hän on toiminut valvojana yli yksitoista vuotta, mikä on melkoisen pitkä aika. Hänen muistoistaan rakentuu tarina siitä, miten Kathy, Ruth ja Tommy tajuavat vähitellen totuuden näennäisen onnellisesta lapsuudestaan sekä heitä odottavasta karmaisevasta tulevaisuudesta.

Olen lukijana hieman kärsimätön ja siksi hitaat alut ovatkin minulle vähän vaikeita. Ole luonani aina alkaa myös hitaasti, mutta se kuitenkin herättää mielenkiinnon ja koukuttaa alusta asti. Halusin lukea eteenpäin, vaikka samalla hieman turhautti. Olin kuitenkin kuullut, että loppua kohden kirjassa alkaa tapahtumaan, joten se ehkä motivoi jatkamaan lukemista. Ja kyllähän pitkin kirjaa tulee hiljalleen pieniä vihjeitä tulevasta, mutta tällaiset tilanteet ovat nopeasti ohi, jolloin on pakko lukea eteenpäin, jos haluaa tietää enemmän. Vähän niinkuin pikkulapselle (tai minulle) annettaisiin pikkuruinen maistiainen superherkullisesta kakusta, mutta loput kakusta vietäisiin pois hänen nenänsä edestä. Mielestäni hitaat alut kyllä toimivat, jos ne palkitsevat lopussa. Jos vaikkapa hahmoja pohjustetaan monta sataa sivua (esimerkiksi Stephen King tekee tätä paljon) ja lopputuloksena on se, että hahmoihin todella kiintyy ja heistä välittää, on hidas pohjustus melko onnistunut. 

Hahmojen dynamiikkaa ja ihmissuhteiden kehitystä on mielenkiintoista seurata, koska he eivät oikein itsekään tiedä, mitä on meneillään. Heidän muistissaankin tuntuu olevan aukkoja, joten he ovat yhtä ymmällään, kuin on lukijakin. Toki muisti nyt voi hämärtyä jo ihan ajan kulumisenkin takia, en itsekään muista suurinta osaa vaikkapa ala-asteella tapahtuneista yksittäisistä asioista. Olin alkukirjan ajan siis aika pihalla, mutta se ei oikeastaan edes haitannut. Luin kiinnostuneena hahmojen keskusteluista sekä sattumuksista ja tilanteista, jotka olivat joskus hyvinkin omituisia ja kysymyksiä herättäviä. Aivan kuten Kathy taisi itse eräässä kohdassa tilannetta kuvata: heille kerrottiin, mutta ei kuitenkaan kerrottu.

Entäs sitten nämä omituiset sanat, joita vilisee pitkin kirjan sivuja: valvoja, luovuttaja, kasvattaja... Mitä ihmettä nämä kaikki oikein tarkoittavat? Miksi sisäoppilaitoksen opettajia sanotaan kasvattajiksi? Tätä ajattelin aluksi koko ajan, eikä sanoja edes selitetty auki (mikä on siis hyvä asia). Aavistin kyllä, että sanojen merkitykset selviävät lukijalle ajallaan. Ja olihan minulla itsellänikin jonkinlainen aavistukseni siitä, että mistä oikein on kyse, eikä tämä aavistus nyt täysin metsään mennytkään.

Pakkohan se on myöntää, että tarina on rakennettu nerokkaasti ja koukuttavasti. Vaikka alku tuntuukin rauhallisen verkkaiselta, niin lukiessa ei silti ehdi pitkästyä. Luinkin itse melkein puolet kirjasta kahden päivän aikana. Toki en silti väitä, etteikö tapahtumia olisi ihan vähän voitu jouduttaa. Etenkin loppua kohden tarina alkaa mielestäni vähän lässähtää ja menettää suurinta hohtoaan. Kirja on jaettu kolmeen osaan ja pidän ensimmäisestä osasta kaikkein eniten. Lopussa asioita paljastetaan lähinnä yhdessä keskustelussa, kaikki salaisuudet ja ihmetyksen aiheet ikään kuin vain ryöpsäytetään lukijan päälle kerralla. Minusta tämä on aina vähän arvelluttava, kiirehditty ja noh, jopa vähän laiskakin ratkaisu. Asioissa ei myöskään meinaa pysyä perässä, kun tulee niin paljon informaatiota kerralla. Olisinkin halunnut, että tiettyjä asioita olisi paljastettu enemmän jo aiemmin.

Vaikka pidänkin siitä, miten kirjassa kuvataan ihmissuhteita sekä tunteita, niin olisin silti toivonut hieman lisää sivuja sille toiselle juonelle, käänteentekevälle paljastukselle. Kirjan lukeneet tietävät, mistä puhun. Nyt vähän tuntuu, etten lukijana koskaan saanut täyttä tyydytystä ja päätöstä asioille ja mieleeni heränneille monille kysymyksille. Ihmissuhteet ja etenkin rakkaus saivat kirjassa ehkä hieman liikaa tilaa.

Kirjaa on kuvattu dystopiaksi ja scifiksi, mutta ainakaan scifiä se ei mielestäni ole. Dystopiaksi sitä voisikin ehkä sanoa, mutta se on myös tarina ystävyydestä, rakkaudesta, menettämisestä ja aikuiseksi kasvamisesta. Enpä muista koskaan lukeneeni mitään samanlaista ja oloni onkin tätä tekstiä kirjoittaessa, hetki kirjan kansien sulkemisen jälkeen, hämmentynyt ja hieman jopa sanaton. Ja tämä on ihan hyvä asia, sillä voin melko varmaksi sanoa, ettei yhteinen taipaleemme herra Ishiguron kanssa vielä tähän pääty. Jatkossa en varmastikaan kirjastoreissuillani jää pelkästään haahuilemaan Ishiguron kirjojen kohdalle, vaan myös herkemmin tartun niihin uudelleen.

 Arvosana: ★★★★

Luettu muualla: Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran, Todella vaiheessa, Yöpöydän kirjat, LUMIOMENA