Juha Itkonen - Ihmettä kaikki

Ihmettä kaikki
(Otava, 2018)
393 sivua, kovakantinen, kirjastosta

Suomalainen kirjallisuus ja etenkin suomalaiset mieskirjailijat ovat ehkä vähän aliedustettuina lukemisissani. Juha Itkonen (s. 1975) on kuitenkin ollut kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaana, joten halusin itsekin selvittää, että millainen kirjailija on kyseessä. Nappasin Ihmettä kaikki -kirjan oikeastaan hetken mielijohteesta mukaani villinä korttina viimeisimmällä kirjastoreissullani, kun eksyin harhailemaan Itkosen kirjojen kohdalle.

"Me olemme kamalia kaikki, jollain tavalla, ja kaikkein läheisimmässä suhteessa ensin vuosien ja sitten vuosikymmenten kuluessa kamaluus tulee aina välillä esiin, sitä ei voi kätkeä, se pitää vain hyväksyä."

En oikeastaan edes tiedä, osaanko kirjoittaa tästä kirjasta mitään, aion ainakin yrittää. Tuntuu, että paljon on jo sanottu ja kaikki ylistyssanat käytetty, sillä onhan kirjaa luettu ja hehkutettu muissakin kirjablogeissa. Olen hieman myöhässä, kuten tavallista.

Kirjassa on nelihenkinen perhe, jonka elämä on asettunut uomiinsa. Vanhempi poika on murrosiän kynnyksellä, nuorempi päiväkoti-ikäinen. Sitten perheeseen onkin tulossa yhtäkkiä, ehkä hieman odottamattakin, kolmas lapsi. Iltatähden ilmaantuminen ei kuitenkaan suju suunnitellusti, sillä sikiö uhkaa syntyä aivan liian aikaisin. Rose-vaimo huomaa tämän herätessään eräänä yönä siihen, että lapsivettä tihkuu lakanoille. Syntymätön lapsi on vaarassa, sillä ilman lapsivettä keuhkot eivät voi kehittyä. Vanhemmat joutuvat mahdottoman päätöksen eteen. Lääkäreiden ennusteet eivät ole kovin valoisia, mutta ne täytyy silti ottaa vastaan. Mutta kun jokainen uusi lääkärikäynti ahdistaa, vaikka haluaisi silti yhä pitää toivoa yllä - ja sekin pelottaa. Lopulta päädytään raskaudenkeskeytykseen.

"Emme selviä tästä. Emme ainakaan yhdessä, erikseen selviäminen ei oikeastaan ole selviämistä."

Ja sitten tulee uusi raskaus - tällä kertaa kohdussa on kaksoset ja se jo itsessään on riski. Kaksoset syntyvätkin keskosina ja joutuvat heti tehohoitoon. Miksi tämä kaikki tapahtuu? Miten se on mahdollista?

"Mitä minä toivoin? Toivon loppumistako? Ilmeisesti, niin kamalalta kuin se kuulostaakin: toivoin, ettei toivoa enää ollenkaan olisi, että joku vapauttaisi minut siitä. Ohut toivo on päälleni laskettu kivenlohkare, jonka alle tunnen litistyväni."

Huomasin jo melko nopeasti, että kirjan kieli on kaunista. Olisin voinut kirjoittaa kirjasta vaikka kuinka monta lainausta tähän blogitekstiin. Pidän todella paljon Itkosen - tai no, pitäisi ehkä puhua kirjan päähenkilöstä - pohdinnoista elämästä, rakkaudesta ja kuolemastakin. En ollut lukenut kirjaa edes 20 sivua, kun meinasi jo tulla itku. Kyyneleitä en kuitenkaan tirauttanut, mutta liikutuin mielen tasolla ja suupieletkin saattoivat vähän kääntyä alaspäin. Teki siis kipeää ja välillä täytyi laskea kirja alas ja lopettaa lukeminen hetkeksi, miettiä sitä, millaisia tunteita teksti herätti. Olin niin vaikuttunut, mykistynyt, liikuttunut. Tiesinkin jo tässä vaiheessa, että Itkonen osaa kirjoittaa, eikä tekstin kauneus ole yhtään teennäistä tai liioiteltua. Tuli sellainen olo, että nyt taidetaan olla jonkin melko ihmeellisen ääressä.

Kirjan aihe ei ole itselleni ajankohtainen, eikä minulla ole vielä lapsia, vaikka lapsista pidänkin. Ja haluan niitä joskus itsekin. Lapset ja eläimet ovatkin itselleni se heikko kohta, se joka itkettää ja koskettaa. Tämä kirja tuntuu romaanilta, mutta on kuitenkin niin henkilökohtainen, että lukiessa tulee välillä vähän jopa tunkeileva olo, koska aihe on niin intiimi. 

"On mahdollista, että ajattelin väärin. Se on aina mahdollista. Se juuri ihmisenä olemisessa onkin niin kamalaa."

Pidän siitä, että kirjassa on nimenomaan miehen näkökulma. Miten uusi raskaus lähellä 40 ikävuotta vaikuttaa kaikkeen, millaisia ajatuksia ja tunteita se herättää? Entäs sitten, kun syntymätön lapsi on vaarassa? On mielenkiintoista ja myös raadollista, miten muutokset vaikuttavat perheen dynamiikkaan ja esimerkiksi odottavan äidin mieleen sekä käytökseen. Kertojan mukaan siittäminen on kovin yksinkertaista, mutta nainen on se, joka kantaa lasta sisällään 9 kuukautta - se, joka joutuu hyvästelemään ja ajattelee, että oma ruumis on pettänyt. Se, joka on ihmisenä epäonnistunut. Syntyihän perheen esikoinenkin keskosena. Tämä kuvastaa hyvin sitä, miten tuleva isä kokee itsensä ehkä hieman ulkopuoliseksi puolisonsa raskauden aikana. Ja näinhän se varmasti monesti onkin.

"Huominen tulee. Tulevaisuuden on oltava olemassa. Ja tulevaisuus rakentuu suunnitemista, ilman suunnitelmia tulevaisuutta ei ole."

Miehen kokemia tunteita kaiken keskellä on kuvattu hyvin ja avoimesti, mitään kaunistelematta. Itkettää, pelottaa ja suututtaa, mutta silti jossain taustalla on pieni ripaus toivoakin. Täytyy pitää perhe kasassa, olla isä vanhemmille lapsille ja tukena vaimolle, vaikka vaimo järkytyksessään ja surussaan lipuukin kauemmaksi. Lopulta omakin jaksaminen alkaa loppua ja pelko perheen hajoamisesta ja vaimon menettämisestä kasvaa suuremmaksi.

"Oli mahdollista valita. Pelkoa ei voinut poistaa ihmiselämästä, mutta se ei myöskään ollut mikään luonnonvoima. Toisin kuin rakkaudelle, sille ei kannattanut antautua."

Kirja osoittaa hyvin sen, miten elämä on ihme, ei todellakaan mikään itsestäänselvyys. Kirjassa puhutaan melko paljon Jumalastakin. Ja ymmärrän kyllä, että miksi. Monesti tällaiset elämän kriisit ja järkyttävät tapahtumat sekä tilanteet tuntuvat herättävän ihmisiä ajattelemaan ja kyseenalaistamaan Jumalan olemassaoloa. Ihmiset haluavat vastauksia ja selityksiä sille, miksi kamalia asioita tapahtuu. Ei siinä mitään väärää ole, jos se tuo näille ihmisille voimaa. En vain ole itse uskonnollinen ihminen, joten en voi samaistua tähän jonkin suuremman voiman ja vallan etsimiseen. 

"Ketään ei kannata kadehtia. Ei ketään koskaan. Kenenkään suruista ei nimittäin tiedä, ihmiset pystyvät salaamaan toisiltaan melkein mitä tahansa ja yleensä tekevätkin niin."

Tykkään eniten lukea kirjoja, jotka on kirjoitettu imperfektissä. Preesens tuntuu hieman vieraalta, mutta ei silti saa minua kavahtamaan kirjoja, jotka on siinä aikamuodossa kirjoitettu. Ihmettä kaikki on kirjoitettu kummassakin. Ensimmäinen osa, se joka ei pääty hyvin, on kerrottu preesensissä. Toinen osa, kaksosista kertova, on kerrottu imperfektissä. Aluksi tämä vähän häiritsi, kun olin jo ensimmäisessä osassa tottunut preeseensiin ja aikamuoto vaihtuikin yhtäkkiä. Mutta ei tämä loppujen lopuksi lukemista häirinnyt tai huonontanut lukukokemusta. 

"On niin paljon helpompaa rakastua toiseen ihmiseen kuin rakastaa häntä pitkään, mutta jos siinä onnistuu, jos kumpikaan ei luovuta ja päästään vaikeiden vaiheiden yli, rakkaus muuttuu itse asiassa koko ajan täydemmäksi ja mielenkiintoisemmaksi. Rakkaudesta paljastuu tasoja, joita ei osannut edes kuvitella rakkaudessa olevan."

Ihmettä kaikki on surullinen, riipaiseva ja kipeä, mutta myös toiveikas ja rakkaudentäyteinen. Se herättää ajatuksia ja tunteita. On ihme, että uusi elämä alkaa - ja sammuu seuraavassa hetkessä ihan liian aikaisin. On tehtävä päätös. Mutta on myös ihme, että siitä jotenkin selvitään. Jos ei täysin ehjinä, niin selvitäänpä kuitenkin. Yhdessä. Kirja on siis myös kaunis kuvaus aidosta, vilpittömästä rakkaudesta, joka kestää hieman isommatkin kolhut. Sivuilta pystyy hyvin aistimaan sen rakkauden, jota kertoja Rose-vaimoaan kohtaan tuntee.

"Hän on läheisin ihmiseni koko valtavassa maailmassa. Sen unohtaa niinä hetkinä, kun hän on minulle vieras. Sen unohtaa muutenkin, sillä tällaisia asioita ei arkensa keskellä ajattele. Silti se on totta. Hän on. Ja minä rakastan häntä tavalla, jolla en ole koskaan rakastanut ketään toista."

Kirjassa on paljon asioita, jotka liikuttavat. Vielä kolmas lapsi vanhemmalla iällä ja raskauden herättämät tunteet, syntymättömän lapsen menetys, uuden raskauden alku ja ennenaikaisina maailmaan syntyneiden kaksosten taistelu elämästä, rakkaus sen eri muotoineen, elämän epäoikeudenmukaisuus. Kirja ja sen tapahtumat pyörivät päässäni silloinkin, kun en kirjaa lukenut. Useampikin tuttuni ja pari kaveria ovat parhaillaan raskaina tai jo saaneet lapsen. En kertonut heille tästä kirjasta - mielestäni raskaana olevien kannattaa jättää tämä väliin tai ainakin lukea toisena ajankohtana. Pyöristyviä vauvavatsoja katsellessani huomasin kuitenkin ajattelevani, miten ihanaa on, kun uusi elämä on aluillaan. Jos olisin itse äiti tai jos olisin juuri nyt raskaana (toivottavasti joskus tulevaisuudessa olenkin), olisin luultavasti itsekin itkenyt silmät päästäni. Nyt niin ei kuitenkaan käynyt.

Aion ehdottomasti jatkossa lukea muitakin Itkosen kirjoja, sen verran kovasti tästä kirjasta pidin. Onneksi Itkoselta on ilmestynyt monta muutakin kirjaa, ei lopu lukeminen heti kesken. Mieleni tekisi melkein samantien lähteä kirjastoon lainaamaan kirjailijalta jokin toinenkin teos, mutta ehkä pidän hetken taukoa. En vielä yhden kirjan perusteella halua sanoa ketään lempikirjailijakseni, mutta jos Itkonen pitää tällaista tasoa yllä, niin hänestä on kyllä kovaa vauhtia kehittymässä yksi lempikirjailijoistani.

Arvosana: ★★★★★

Luettu muualla: Kulttuuri kukoistaa, SANOISSA JA SIVUILLA, Eniten minua kiinnostaa tie