Joyce Carol Oates - Kosto: rakkaustarina

Kosto: rakkaustarina
(Rape: A Love Story, 2003)
Otava, 2010
Suomentanut Kaijamari Sivill
157 sivua, kovakantinen, kirjastosta

"Itsehän se Maguiren nainen sitä kerjäsi, se nainen juoppo huora."

Joyce Carol Oates (s. 1938) on yhdysvaltalainen kirjailija, jonka tuotantoon olen halunnut tutustua jo kauan. Näitä tällaisia kiinnostavia kirjailijoita on paljon, mutta yleensä menee harmittavan kauan, ennen kuin saan aikaiseksi lukea heiltä jotakin. Juuri tämä kyseinen teos valikoitui ensimmäiseksi Oatesin kirjakseni, koska se on lyhyt - suurin osa naisen teoksista on melkoisia järkäleitä. Halusin aloittaa jostain lyhyestä, koska jos en pitäisi kirjasta, sen saisi luettua nopeasti. Ja no, kyllähän tämän kirjan luki melko nopeasti, mutta ei se kyllä mitenkään kovin helppo ollut, enemmänkin päinvastoin.

Nuori yksinhuoltajaäiti Martine "Teena" Maguire on ollut viettämässä itsenäisyyspäivänä iltaa poikaystävänsä luona. Kotimatkalla hän päättää puolenyön aikoihin oikaista puiston läpi 12-vuotiaan tyttärensä kanssa. Joukko paikallisia nuoria miehiä hyökkää kaksikon kimppuun, pahoinpitelee heidät ja raiskaa Teenan tämän tyttären läsnäollessa. Tytär pakenee venevajassa olevien veneiden taakse, josta hän seuraa kammottavia tapahtumia. Teena jätetään tajuttomana ja verta vuotavana venevajaan virumaan. Tekijöiden henkilöllisyydet ovat nopeasti poliisin tiedossa, mutta Teenaa leimataan valehtelijaksi. 

John Droomor on nuori poliisi, joka pitää aseista, saa niistä suorastaan kiihottavaa mielihyvää. Hänellä on vaimo ja lapsia, eikä hän yleensä sekaannu mihinkään tällaiseen. Mutta nähdessään verisen ja pahoin ruhjotun Teenan venevajan lattialla hän ei voi katsoa tapahtumia läpi sormiensa, vaan käyttää oman käden oikeuttaan.

Olen ensinnäkin niin tyytyväinen, että Oatesin kokoinen aukko kirjasivistyksessäni on vihdoinkin paikattu! Tämä lukukokemus oli väkevä ja ajatuksia herättävä, hieman ällöttäväkin (eikä oikeastaan edes raiskauksen fyysisyyden takia), mutta myös suututtava kaikessa epäoikeudenmukaisuudessaan. Miten voi edes olla niin, että nainen raiskauksen uhrina nähdään itse syyllisenä traumaattiseen kokemukseensa? Tiheästi vaihtuvat poikaystävät, halu juhlia ja juoda, vaaleat hiukset, lyhyt hame tai seksikäs vartalo eivät ole syitä raiskaukselle. Ja no, eihän raiskaukselle edes ole olemassa mitään sitä oikeuttavaa syytä, sillä kyseessä on ällöttävä ja kammottava rikos.

Bethel-tytär on se, joka rientää pyytämään apua ja saa lopulta poliisit rikospaikalle. Kokemus on Bethelillekin traumaattinen ja hänen ennen-elämästään tulee jälkeen-elämää, lapsuus tuntuu loppuvan tuohon kohtalokkaaseen iltaan. Ja sitten edessä on vielä oikeudenkäynti, jossa hänen ja hänen äitinsä pitäisi pystyä todistamaan kokemuksensa asianajajien ja tekijöiden edessä. Syyttäjät koettavat kääntää asian Teenaa vastaan ja tekijät ovat vapaina takuita vastaan.

Oatesin tekstiin oli aluksi hieman vaikeaa päästä sisälle. Näkökulma vaihtuu tiuhaan, ilman että sitä mitenkään erityisesti painotetaan. En yleensä pidä tämän kaltaisista ratkaisuista ja tässäkin kirjassa se minua aluksi hieman häiritsi. Totuin kuitenkin nopeasti ja esimerkiksi sinä-muodossa kerrotut osuudet Teenan tyttärestä ovat jotenkin kauniita - tai no, niin kauniita kuin ne nyt tällaisessa kirjassa voivat olla. Kerronta ja tapahtumien kulku eivät myöskään etene loogisesti, vaan pompitaan edestakaisin tapahtumiin ennen ja jälkeen raiskauksen. Välillä on yli sivun mittaisia kappaleita, jotka on kirjoitettu ilman ainoatakaan kappalejakoa. Kirjoitustyyli siis vaatii hieman totuttelua, mutta lopulta se ei tuntunut enää työläältä ja aloin jopa pitää siitä. Huomasin, että kirjaan teki koko ajan mieli tarttua. Tuntuu, että jokainen yksittäinen sanakin on tarkoin harkittu. Kokonaisuus onkin sen takia toimiva. En ehkä varsinaisesti olisi halunnut kirjan olevan pidempi, mutta tavallaan sivut silti tuntuivat hupenevan liian nopeasti.

Tekstissä on koko ajan pahaenteinen tunnelma, jotenkin painostava, ja se sopii kirjaan hyvin. Lukijalle ikään kuin raotetaan vähä vähältä totuutta siitä, miten asiat ovat oikeasti menneet. Luvut ovat lyhyitä, eli kirjan sivut kääntyvät nopeasti. Mutta ei tämä ole mitään kivaa luettavaa, asiat kerrotaan suoraan ja kaunistelemattomasti.

En voi sanoa tietäväni amerikkalaisesta oikeuslaitoksesta erityisen paljoa. Oikeastaan en tiedä juuri mitään. Siksipä voinkin miettiä raiskausta ja siitä saatavia tuomioita lähinnä Suomen kannalta, eikä tilanne täälläkään ole kovin hyvä. Jotain olisi asialle tehtävä.

Kosto: rakkaustarina ei saanut minua mitenkään täysillä rakastumaan tai ihan järkyttymäänkään. Se jäi ihan hieman etäiseksi, en ehkä saanut Teenasta tai Bethelistä kunnolla otetta. Myöskin loppu oli pienoinen pettymys, tuntui kuin asiat olisivat jääneet vähän kesken ja auki. Mutta viimeiseksi Oatesilta lukemakseni teokseni tämä ei todellakaan tule jäämään, uteliaisuuttani ei ole vielä selätetty ja mielenkiintokin alkaa vasta heräilemään. Ehkä silti jatkan pehmeää laskeutumistani hänen kirjoihinsa, koska ne muutkaan tuskin ovat kovin kevyitä - eivät paksuudeltaan, eivätkä myöskään aiheiltaan. Ehkäpä Putous tai Haudankaivajan tytär on seuraavana lukuvuorossa, kun tekee mieli lukea Oatesia. Tai no, mieli tekisi melkein heti tarttua johonkin toiseen hänen kirjaansa, mutta taidan lukea välissä jotain muuta.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa tämä kirja pääsee kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja.

Arvosana: ★★★★

PS. Tykkään kovasti näistä Otavan kirjaston kovakantisista painoksista, ne ovat kauniita ja yhtenäisiä ja myös niiden kansikuvat miellyttävät usein silmää. Otavan kirjasto -kirjasarja myös tuntuu julkaisevan käännöskirjoja, joiden kirjailijat eivät ole kotoisin pelkästään Amerikasta tai Britanniasta. Esimerkiksi italialaiselta Niccoló Ammanitilta suomeksi ilmestyneet kirjat - poikkeuksena Minä en pelkää, joka on pehmeäkantinen painos ja toistaiseksi ainoa, jonka olen Ammanitilta lukenut - on julkaistu Otavan kirjastossa. Ja kyllähän tämän Oatesin kirjan lopussa olevan kirjalistan otsikossakin mainitaan, että "Elämyksiä maailmalta", sitähän Otavan kirjaston kirjat taitavat olla. 

PSS. Ainakin juuri tässä Oatesin kirjassa sivupaperi on mukavan tuntuista ja tuoksuu hyvältä. Kyllä, haistelen kirjoja, kuten varmaan moni muukin lukutoukka. Tiedän, etten ole ainoa ;)

 

Kirjaa on luettu ja arvosteltu melko paljon muissakin blogeissa. Tässä niistä muutamia:

INAhdus 
LUMIOMENA
Leena Lumi
Kirjoihin kadonnut
Kirjava kammari
Nannan kirjakimara
Kartanon kruunaamaton lukija
Ei vain mustaa valkoisella
Järjellä ja tunteella

Kirjainten virrassa

Luettua