Jenny Downham - Ennen kuin kuolen

Ennen kuin kuolen

(Before I Die, 2007)

Otava, 2009

Suomentanut Katariina Kaila

379 sivua, kovakantinen, kirjastosta

""Minusta tuntuu, että isäsi odottaa sinun pyytävän ponia, ei poikaystävää."

Kuulostaa ihanalta, kun nauramme yhdessä. Vaikka se sattuukin, rakastan sitä."

Tässä on jälleen kerran sellainen kirja, jonka olen halunnut lukea valehtelematta jo useamman vuoden. Olen tämän pariin otteeseen kirjastostakin lainannut, mutta luetuksi asti se ei vain ole koskaan päätynyt. Ajan saatossa innostus ja halu kirjan lukemiseen ovat hieman hiipuneet. Kaipasin kuitenkin vaihteeksi jotain YA-kirjaa luettavaksi ja sen takia tähän tartuinkin. Tosin tälläkin kertaa kirja sai odottaa yöpöydällä monta kuukautta, ennen kuin sain aikaiseksi alkaa sitä lukemaan.

 "Tiedän vain sen, että minulla on kaksi vaihtoehtoa - pysytellä peittoihin kääriytyneenä ja jatkaa kuolemista tai laatia lista uudelleen ja jatkaa elämistä."

Perusjuoneltaan kirja muistuttaa ehkä hieman Everything, everything- tai The Fault in Our Stars -kirjoja, joista ensimmäisen olen lukenut, mutta jälkimmäisestä nähnyt vain elokuvan. Tessa on 16-vuotias teinityttö, joka sairastaa parantumatonta leukemiaa eli verisyöpää. Elinaikaa on vain joitain kuukausia, joten Tessa päättää tehdä listan asioista, joita haluaa vielä tehdä ja kokea ennen kuolemaansa. Listalle on kirjoitettu esimerkiksi neitsyyden menettäminen sekä lain rikkominen ja Tessan ylihuolehtivainen isä onkin vähän kauhuissaan. Tessa pyytää Zoey-ystävältään apua, jotta jokainen listan kohta tulisi toteutetuksi. Zoey ei saa antaa Tessan perääntyä. Sitten kuvioihin ilmestyy naapurinpoika Adam ja Tessa kokee viimeisinä kuukausinaan olevansa enemmän elossa kuin koskaan.

"Kaikki vain tulvahtaa tajuntaani yhdellä kertaa - kuten se, miten sormeni ovat pelkkää luuta ja nahkaa ja ihoni on melkein läpikuultava. Tunnen miten vasemmassa keuhkossani solut lisääntyvät, kasautuvat kuin tuhka, joka täyttää hitaasti maljakon. Pian en pysty enää hengittämään."

Tessa ei ole kovin pidettävä hahmo. Muissakin kirjablogeissa on otettu esille päähenkilön marttyyrimaisuus ja itsekkyys. Häntä pitäisi kaiketi sääliä tai tuntea myötätuntoa hänen tilanteestaan. Ja kyllähän tilanne on kurja, mutta minun sympatioitani Tessa ei oikein saanut puolelleen. Tuntuu, ettei hän ota muita ihmisiä juurikaan huomioon tai edes ymmärrä, ettei hän todennäköisesti ole ainoa, jolla on vaikeaa. Hän tuntuu elävän itsekkäästi omassa sairauskuplassaan, eikä pysty asettumaan toisten ihmisten asemaan. Hän ei haluaisi, että kovinkaan moni ihminen saisi tietää hänen sairaudestaan, mutta käyttäytyy silti huomionhakuisesti kuin... no, teini-ikäinen. Aivan kuin sairaus olisi jokin syy pompotella muita ihmisiä mielensä mukaan ja sitten loukkaantua, kun maailma ei pyörikään aina hänen ympärillään. Hän vaatii ihmisiltä paljon asioita ja suuttuu, jos he eivät pysty hänen toiveitaan toteuttamaan. Ja silti hän usein sanoo heille, ettei heidän tarvitse tuntea syyllisyyttä, vaikka tuntuu itse aiheuttavan läheisilleen syyllisyyden tunteita... Toisaalta jos kuolema odottaa parin kuukauden takana, niin ehkä muiden mielipideillä tai paheksuvilla katseilla ei nyt sinänsä olekaan enää väliä. Päätön ja itsekäs toiminta on siis tiettyyn pisteeseen asti ymmärrettävää, sillä kyllähän sairaus varmasti vaikuttaa Tessan mieleenkin. Onhan se surullista ja epäreilua, että nuori ihminen, jolla on elämä edessään, sairastuu kuolemanvakavasti. Mutta silti Tessa oli ärsyttävä pitkälti koko kirjan ajan.

Tessa on kirjan alussa neitsyt ja muutenkin täysin kokematon poikien suhteen. Kuitenkin ensi kertaa poikaa suudellessaan hän "tietää olevansa hyvä suutelija", koska on lukenut lukuisista lehdistä vinkkejä. Eihän sellaista voi etukäteen tietää, sanonpahan vain. Tämä oli pikkujuttu, mutta sai minut silti pyörittelemään silmiäni.

Tessan ystävä Zoey ärsytti minua aluksi Tessaakin enemmän, kunnes asetelma kääntyi toisinpäin. Zoey on itsevarmempi ja räväkämpi sekä kokeneempi poikien kanssa kuin Tessa. Aluksi hän puhui Tessalle vähän tylysti, mutta kirjan edetessä aloin pitää hänestä Tessaa enemmän. Zoey on siis jopa mielenkiintoisempi hahmo kuin Tessa. En vain yksinkertaisesti välittänyt Tessasta tarpeeksi, mikä ei yleensä ole kirjoja lukiessa kovin hyvä merkki.

Minulle tuli myös hitusen erikoinen vaikutelma Tessan ja Zoeyn ystävyydestä - ainakin aluksi. He ovat melko erilaisia ja ilmeisesti Tessalla ei ole muita kavereita kuin Zoey. Myös kaksikon vuorovaikutus - puolin ja toisin - on mielestäni usein sellaista, mitä en pidä kovinkaan läheisenä. Tai ainakaan erityisen mukavana. Minulla vain herää kysymys ystävyyden motiiveista: onko se muodostunut vain olosuhteiden pakosta ja sen takia, ettei Tessa lopulta kestä olla yksin? Hän on jo sairautensakin vuoksi riippuvainen muista ihmisistä, mutta käyttää tätä riippuvuussuhdetta mielestäni myös usein väärin. Onneksi kirjan loppua kohden kaksikon ystävyys näyttäytyy aidompana ja vilpittömämpänä.

Entäs sitten se Tessan ja Adamin rakkaustarina? Lienee sanomattakin selvää, että kaksikko salamarakastuu, kuten nyt teini-ikäisen suurien ja kokonaisvaltaisten tunteiden voimalla on mahdollista. Mutta minusta rakkausosuus on jotenkin teennäinen ja jätti minut kylmäksi. Se etenee melkoisen nopeasti, eikä tunnu luonnolliselta. En yleensäkään ole salamarakastumisten suurin fani kirjallisuudessa tai vaikkapa elokuvissa. Tessan ja Adamin rakastuminen ei aiheuta sydämentykytyksiä tai perhosia vatsanpohjaan. Muutenkin tällainen rakkaustarina surullisesta aiheesta kertovassa kirjassa on mielestäni jo vähän nähty. Olisi mielenkiintoista lukea kirja syövästä niin, että asiaa käsiteltäisiin jotenkin muuten kuin rakkauden kautta.

Kirjan aihe on tärkeä ja herättää kyllä joitain ajatuksia. On alusta asti selvää, etteivät asiat pääty hyvin, ja tarina voisi olla itkettävä sekä koskettava. Mutta minä en vain saanut Tessasta kunnolla otetta. Tai ainakaan kiintynyt häneen. En itkenyt kertaakaan, ei ollut edes lähellä. Toki loppua kohden kirjan luvut lyhenevät ja tekstiä on vähemmän, joten lukeminen nopeutuu. Ja hieman alkoi ahdistaa, vaikka osasinkin aavistaa tapahtumien lopputuloksen jo etukäteen.

 

"Maailma jatkuu ilman minua. Minulla ei ole vaihtoehtoja. Olen täynnä syöpää. Sen runtelema. Eikä mitään ole tehtävissä."

Olen siinä mielessä onnekas, että en ole koskaan menettänyt ketään läheistä ihmistä tai sukulaista esimerkiksi syövälle. Toki eräs sukulaiseni sairastaa syöpää, joskin tilanne on tällä hetkellä ihan hyvä. Jos aihe olisi osunut syvemmälle tai jos olisin itse teini-ikäinen, niin olisin ehkä pitänyt tästä kirjasta enemmän.

Ennen kuin kuolen ei vain herättänyt minussa vahvoja tunteita tai ajatuksia, se ei mullistanut elämääni tai maailmankuvaani. Kyllähän tämän kerran luki, mutta olen melko varma, ettei lukukokemuksesta jäänyt mitään ikuista muistijälkeä. Kannattaa vilkaista postauksen lopusta löytyvä lista muiden blogiarvioihin tästä kirjasta. Ne ovat ehkä hieman positiivisempia sekä kattavampia.

Omasta hyllystäni löytyy tältä samalta kirjailijalta Unbecoming-teos, jota eräs kanadalainen lempparikirjatubettajani on kehunut. Mitään järisyttävän suuria lukuhimoja se ei herätä, mutta pitänee silti jossain vaiheessa lukaista sekin. Ymmärtääkseni Ennen kuin kuolen on ainoa teos, joka Jenny Downhamilta on suomennettu.

Ennen kuin kuolen pääsee Helmet 2020 -lukuhaasteessa kohtaan 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu. Hyvä, että tuli tämäkin kohta suoritetuksi, sillä se ei ehkä ollut sieltä aivan helpoimmasta päästä.

Arvosana: ★★★

Luettu muualla: Kirjoihin kadonnut, JÄRJELLÄ JA TUNTEELLA, Evarian kirjahylly, Kirjakaapin avain, Luettua, Kirjanurkkaus