Harri-Pekka Pietikäinen - Pinnan alla: Elämäni valkohain kanssa

 

Pinnan alla: Elämäni valkohain kanssa

(Johnny Kniga, 2020)

7h 33min, kuunneltu äänikirjana

Nythän kävi sitten niin, että sain tämän kirjan luettua - tai siis kuunneltua - jo reilu viikko sitten. Sain kirjan loppuun pakatessani kirjoja muuttolaatikoihin, mutta olin kokonaan unohtanut blogata siitä. En edes yritä keksiä tekosyitä (mutta onhan tässä nyt tosiaan ollut tuon muuton kanssa kaikenlaista tekemistä). Pyrin kirjoittamaan kirjoista mahdollisimman pian niiden lukemisen jälkeen, jolloin lukukokemus on vielä tuoreena mielessä. No, nytpä korjaan asian ja tässä tulee arvioni kyseisestä kirjasta!

Muistan, kun joskus vuosia sitten Tappajahai-elokuva tuli televisiosta. Olin silloin isäni luona ja hän sanoi, että me veljeni kanssa saamme katsoa elokuvan, mutta ei ole pakko, jos se on liian jännittävä. Olin siis ala-asteikäinen. No, katsoimme elokuvan. Ja vaikka se ei ollut liian jännittävä, niin eipä kyllä tehnyt mieli mennä hetkeen uimaan. Mutta hait - ja muutkin syvän meren pedot - kiinnostavat minua kovasti. Yleensäkin kaikki tuntematon ja hallitsematon kiinnostaa minua ja sellainenhan valkohaikin tavallaan on. Siksipä tämä kirja varmasti pääsikin kuunteluvuoroon, vaikka eihän se nyt mikään tietokirja haista edes varsinaisesti ole.

Pinnan alla on dokumenttiromaani valkohaista, tuosta pelkoa herättävästä jättiläismäisestä otuksesta. Juurikin Tappajahai-elokuva sai todennäköisesti monet ihmiset pelkäämään haita niin paljon. Todellisuudessa hai hyökkää ihmisen kimppuun melko harvoin ja yleensä vain "näykkäisee" vähäsen. Toki valkohain ollessa kyseessä jo pelkkä maistaminen voi saada pahaa jälkeä aikaan, esimerkiksi runsaan verenvuodon muodossa. Tästä onkin saanut alkunsa teoria, jonka mukaan valkohait eivät pidä ihmislihan mausta. Kirjassa kuitenkin kerrotaan, että salamaniskukin on todennäköisempi kuin joutua valkohain tappamaksi. Ja noin 75% ihmisistä, jotka joutuvat hain hyökkäyksen kohteeksi, selviävät hengissä.

Minä kyllä kuitenkin ymmärrän ihmisten pelon, enkä varsinaisesti koe tarvetta lähteä häkkisukeltelemaan valkohaiden kanssa. Katsoin Youtubesta muutaman häkkisukellusvideon - kukaan ei niissäkään kuollut - ja se jo riitti. Ei ole tuo homma minua varten.

Olisin ehkä toivonut, että kirjan olisi kirjoittanut joku haitutkija tai meribiologi. Mutta sitten toisaalta taas juuri näin on hyvä, sillä lukija - tai minun tapauksessani kuuntelija - pystyy samaistumaan Pietikäisen tuntemuksiin ja ajatuksiin, kun ei tiedä valkohaista paljoakaan. Lukija on tavallaan yhtä maallikko kuin Pietikäinenkin, toki Pietikäinen on itse ottanut valkohaista selvää ja kirjassa kyllä vilisee mielenkiintoisia faktoja valkohaista ja vähän muistakin hailajeista. Onhan Pietikäisen mukana häkkisukelluksilla ollut esimerkiksi meribiologi.

Huomasin kirjaa kuunnellessani viljeleväni näitä mielenkiintoisia haifaktoja keskustelun lomassa kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella. Asiat jäivät todella hyvin mieleeni, vaikka huomaan keskittymiskykyni usein heittelevän äänikirjoja kuunnellessani.

Ihminen ei ole haille parasta mahdollista ruokaa vähärasvaisuudessaan. Hai tarvitsee energiapitoista ravintoa, koska se myös kuluttaa paljon energiaa ja on lähes koko ajan liikkeessä etsien esimerkiksi ravintoa. Valkohai yleensä ensin haukkaa saaliista hyökätessään sen kimppuun ja vetäytyy sivummalle odottelemaan, että uhri heikentyy ja kuolee verenhukkaan. Varsinaisen ruokailun aika on vasta sen jälkeen ja hai ikään kuin ravistelee saalistaan saadakseen siitä lihanpalasia irti - vähän niinkuin koirat leikkiessään köysileluilla. Valkohai on ilmeisesti ujompi, kuin esimerkiksi tiikerihai, joka saattaa uteliaisuuttaan uida ihmisäänien houkuttelemana rannan tuntumaan.

Harri-Pekka Pietikäinen on kyllä perehtynyt aiheeseen. Hän on myös voittanut oman haipelkonsa ja pelko on muuttunut enemmäkin uteliaisuudeksi ja kiinnostukseksi. Ei valkohai ole vain aggressiivisesti ihmisten kimppuun hyökkäävä ja heitä elävältä syövä peto. Se on tärkeä meren monimuotoisuuden ja meren eläinkannan kohtuullisena säilymisen kannalta.

Jos nyt jotain pientä miinusta ja urputtamista pitäisi keksiä, niin kirjan nimi on ehkä hitusen liian mahtipontinen. Eihän Pietikäinen nyt varsinaisesti ole elänyt elämäänsä valkohain kanssa, vaikka onkin ollut aiheesta kiinnostunut monia vuosia. Mutta tuo nyt on kokonaisuuteen nähden aika pieni ja mitätön kritiikin aihe. Suosittelen kyllä tätä kirjaa!

Arvosana: ★★★★