Nora Roberts - Jotain vanhaa

 

Jotain vanhaa 

(Bed of Roses, 2009)

Gummerus, 2010

331 sivua, kovakantinen, lainattu kirjastosta 

Luin tämän neliosaisen Morsiussarjan ensimmäisen osan, Jotain uutta, noin vuosi sitten, mutta minulla ei ole siitä blogipostausta. Se oli ensimmäinen Nora Robertsilta lukemani kirja, josta ei jäänyt mitkään huippuhyvät fiilikset. Lainasin kuitenkin tämän toisen osan kirjastosta, kun se siellä sattui hyllyssä olemaan. Mielestäni näitä kirjoja ei tarvitse lukea järjestyksessä.

Tämä kirja-arvio sisältää pieniä juonipaljastuksia. Itse en kuitenkaan niitä edes juonipaljastuksiksi laskisi, koska oikeastaan tämän kirjan loppuratkaisu on pääteltävissä jo heti alussa.

Emmaline Grant on hääfloristi Kartanohäät-nimisessä hääyrityksessä, jota hän kolmen parhaan ystävänsä kanssa pyörittää. Mackensie on häävalokuvaaja, Laurel tekee häihin kauniit kakut sekä leivokset ja Parker vastaa järjestelyistä sekä muista käytännön asioista. Jotain uutta keskittyi Mackensieen, mutta Jotain vanhaa puolestaa kertoo Emmasta. Loput kaksi osaa kertovat Parkerista ja Laurelista.

Emma on salaa ollut jo vuosia kiinnostunut ystävästään Jackista, joka on Parkerin Delany-veljen paras ystävä. Jack on flirttaileva ja komea. Hänellä on ollut pientä flirttiä ja säätöä Macin kanssa ja hän on myös suudellut Parkeria. Emma tietää, ettei Jack ole sitoutuvaa tyyppiä, mutta Emma itse taas on toivoton romantikko. Hän on seurannut omien vanhempiensa sadunomaista rakkaustarinaa ja haluaisi itsekin kokea joskus jotain yhtä ihanaa.

Emman ja Jackin lämpimistä väleistä vihjaillaan heti kirjan alussa ja kaksikon vetovoima ei jää kovin epäselväksi. Ensisuudelmakin vaihdetaan jo alle 70 sivun kohdalla, eli jännitys ei oikein kerkeä kunnolla rakentumaan. Henkilökohtaisesti en pidä tällaisesta instant love-tyyppisestä suhteesta, koska se tuntuu vain epärealistiselta ja jopa liian helpolta ratkaisulta.

Rehellisesti sanottuna törmäsin jo aika alussa samankaltaisiin ongelmiin kuin Jotain uutta -kirjaa lukiessani. Kaikki neljä ystävystä vaikuttavat hieman lapsellisilta keskustellessaan ja kiherellessän miesjutuista aamiaisen (jota muuten sitäkään ei heidän tarvitse välttämättä itse tehdä, kun on olemassa taloudenhoitaja) äärellä. Emma pitää hirveänä ongelmana sitä, että Jackilla ja Mackensiellä on melkein ollut suhde. Senpä takia hän myös kokee, että se, mitä hänen ja Jackin välillä on, ei saa edetä yhtään pidemmälle. 

Kaikki neljä naista tuntuvat myös jotenkin vähän liian täydellisiltä. He ovat kauniita ja myös tietävät sen itsekin. En oikein saanut hahmoista otetta ja he jäivät etäisiksi, persoonattomiksi. En välittänyt Mackensiesta (oikeastaan hänen Linda-äitinsä oli mielenkiintoisempi hahmo kaikessa ärsyttävyydessään), eikä tämä asia valitettavasti muuttunut Emman kohdalla. Jotain vanhaa on nimittäin todella ennalta-arvattavaa ja höttöistä chick-litiä. 

Seksi on heti täydellistä ja pääparin kemia virheetöntä, mikä ärsyttää minua. Se ei vain tunnu aidolta ja realistiselta. Koen enemmänkin myötähäpeää siinä vaiheessa, kun ei voi pysyä edes yhtä automatkaa erossa toisistaan ja ravintolapöydässä vihjaillaan siitä, mitä on tiukan punaisen mekon alla - vai onko siellä mitään.

En lue chick lit -kirjallisuutta kovin usein, eli en ole mikään genren ekspertti. Joukossa  voi kuitenkin olla helmiä ja esimerkiksi viime vuonna lukemani Sophie Kinsellan Surprise Me -kirja oli hyvä ja jopa yllättävä. Myös aiemmin tänä vuonna lukemani Beth O'Learyn kirjoittama Kimppakämppä oli hyvä. En siis aliarvioi tai pidä ns. hömppäkirjallisuutta automaattisesti jotenkin huonona. Haluan ja vaadin romanttisilta kirjoilta kuitenkin muutakin kuin vain rakkautta ensisilmäyksellä tai täydellistä seksiä. Olihan Jotain vanhaa -kirjan lukeminen nopeaa ja vaivatonta, mutta ei siitä oikein saanut mitään irti, eikä se herättänyt mitään elämää suurempia ajatuksia. En myöskään kokenut varsinaista palavaa halua tarttua kirjaan joka ilta.

Positiivinen asia on kuitenkin se, miten vahva ystävyyssuhde kaikilla neljällä naisella on. He ovat todella lojaaleja toisilleen. Ja vaikka he juoruilevatkin miesseikkailuistaan yksityiskohtia myöten - missä sinänsä ei ole mitään vikaa - niin he myös tukevat ja kannustavat toisiaan koko ajan. Jos sitä elämän mittaista rakkautta ei löydykään, niin ystävyys säilyy silti. Tällaisia ystävyyssuhteita ei kovin paljoa ole. Tai ainakaan minä en ole sellaisiin elämässäni törmännyt. 

Toki tällä vahvalla ystävyyssuhteella on myös yksi negatiivinen puoli, joka minua kirjassa ärsytti (ärsytys taitaakin olla tämän kirja-arvion yleispiirre). Ystävät ovat todella tiiviisti Emman tukena, kun tällä on sydänsuruja. Mielestäni he puuttuvat Emman asioihin vähän liikaakin. Minä ainakin haluaisin selvittää parisuhdeongelmani ihan itse ja kaipaisin ystäviltä lähinnä tukea ja neuvoa - en sitä, että he hoitaisivat asian puolestani samaan aikaan, kun märehtisin itse sängyn pohjalla surkeaa elämääni.

Totta kai kirjan loppupuolella täytyy olla jokin konflikti, joka kuitenkin ratkeaa todella helposti ja melkein heti - ja sen jälkeen kaikki on taas ah-niin-ihanaa. Tämä olikin Emman ja Jackin ainoa konflikti koko muutaman kuukauden mittaisen tapailun aikana, mutta sen jälkeen kaikki olikin taas täydellistä ja he saivat toisensa. Myöskään se, että Emma ja Jack ovat tunteneet toisensa kauan ja ovat jo valmiiksi ystäviä ei vielä mielestäni ole mikään takuu sille, että parisuhde voisi automaattisesti toimia.

Olisin jopa toivonut, että kerrankin pääpari ei olisikaan päätynyt yhteen. Mutta olihan se arvattavissa, että kaikki päättyy lopulta hyvin. Ei kovin yllättävää.

Jackin sitoutumiskammon syyksi selitetään se, että hänen vanhempansa ovat eronneet ja mies on tottunut näkemään vieraiden naisten tavaroita isänsä luona. Tämä on sitten johtanut siihen, että Jack on todella tarkka omasta tilastaan ja reviiristään. Totta kai vanhempien ero vaikuttaa vielä aikuisiälläkin - olin itse 7-vuotias, kun vanhempani erosivat. Mutta kyllä aikuisen ihmisen pitäisi silti mielestäni pystyä hoitamaan omat parisuhdeasiansa ilman, että vedotaan aina vanhempien eroon. Tai ainakin yrittää tietoisesti hoitaa omat ihmissuhteensa vähän paremmin.

Tämän sarjan kaikkien neljän kirjan kansissa on lähikuvat naisista (ja niin vaikuttaisi itseasiassa olevan lähes jokaisessa Nora Robertsin kirjan kannessa), jotka edustavat kutakin päähenkilöä. Emma on kyllä kuvattu Jotain vanhaa -kirjassa tummahiuksiseksi, mutta myös tummasilmäiseksi - ja kannen nainen on sinisilmäinen. Tämä on ehkä pieni asia, mutta kyllä se silti hieman häiritsi, kun asian tajusin.

 Tälle vanhalle kollille Jotain vanhaa

tuntuu kyllä uppoavan :D

En vielä tiedä, aionko lukea kirjasarjan loput kaksi osaa. Ehkä luenkin, jos ne kirjastossa vastaan tulevat. Olen kuitenkin jo lukenut tästä kirjasarjasta puolet, joten enköhän lue loputkin. Tarvitsen kuitenkin siihen sellaisen hetken, kun olen valmis sietämään sitä, että näissä kirjoissa tunnutaan vetävän mutkia suoraksi ja kaikki päättyy lopulta kuitenkin hyvin. En tiedä, ehkä olen vain kyyninen.  Ei tämä mitenkään huippuhyvä kirjasarja ole, vaikka olikin ihan hyvää vaihtelua viime aikoina lukemilleni raskaammille kirjoille. Suosittelen, jos tykkäät hääjutuista ja ällösiirappisista romansseista sekä kirjasta, jota lukiessa ei hirveästi tarvitse ajatella.

Arvosana: ★★½