Elina Pitkäkangas - Hukan perimät

Hukan perimät 

(Myllylahti, 2020)

363 sivua, kovakantinen, kirjastosta lainattu 

Hukan perimät on itsenäinen spin-off-kirja aiemmalle Kuura-trilogialle. Se kertoo Jahdista, ihmissusia metsästävästä järjestöstä, joka koettaa pitää hukkapopulaation hallinnassa. Sen voi lukea erillisenä teoksena tai sitten täydennyksenä alkuperäiselle trilogialle. Olen itse lukenut Kuura-trilogian ja pidin siitä kovasti, joten useimmat henkilöt sekä ympäristö olivat minulle jo tuttuja. Tämä aina osaltaan helpottaa lukukokemusta, kun ei tarvitse sukeltaa täysin uuteen maailmaan. Kirjan kannesta tulee muuten vähän mieleen Tuntematon sotilas, jota en siis ole koskaan lukenut kokonaan. Ilmeisesti nämä "Tuntematon sotilas-vibat" ovat ihan tarkoituksellisia.

"Yhdeksän erikoisrajajääkäriä lähetetään täydenkuun komennukselle sydäntalvella 2005. 

Vain kaksi sotilasta selviää hengissä."

Alexander Berg on nuori poika, jolle tarjoutuu äitinsä ansiosta tilaisuus osallistua maineikkaan Väinö Ollikaisen metsästyspartioon. Aluksi Alexander on epäileväinen ja niin on myös itse Väinö Ollikainen. Metsästyspartio muuttuu kuitenkin verilöylyksi ja selviytymistaisteluksi, kun hukkalauma hyökkää partion kimppuun. Vain Alex ja Väinö selviytyvät.

Hukan perimät on selvästi alkuperäistä trilogiaa synkempi ja brutaalimpi, mistä henkilökohtaisesti pidän kovasti. En muutenkaan lukiessani ällöksy tai pelästy verta ja väkivaltaa, jos se on perusteltua. Pidän siitä, että lykantropia-virukseen sairastuneet ja ihmissusiksi muuttuneet ovat oikeasti verenhimoisia ja vaarallisia petoja, jotka kaupunkia ympäröivä ja ihmisiä suojeleva muuri yrittää pitää poissa. Kaikki ei kuitenkaan aina mene suunnitelmien mukaan ja seuraukset ovat todella kohtalokkaat.

En oikeastaan tiedä, onko tämä edes varsinaista YA-kirjallisuutta tai voiko tämän sellaiseksi luokitella. Kirjailija itse on ainakin sanonut tämän kirjan olevan vähän eri tyyppinen kuin alkuperäinen trilogia. Voin kyllä allekirjoittaa tämän: Hukan perimät on mielestäni ehkä vähän kypsempi kirja ja se on myös nähtävissä selvästi. Esimerkiksi kirjan hahmoista lähes kaikki ovat jo aikuisia - osa juuri 18 vuotta täyttäneitä, mutta esimerkiksi Väinö jo lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. 

Pitkäkankaan luoma maailma on brutaali ja armoton, mutta todella mielenkiintoinen. Voisi luulla, että ihmissudet on jo melko kulutettu aihe, josta ei välttämättä enää saa mitään uutta irti - varsinkin, kun tämän kyseisen kirjan maailmasta on jo ennestään kirjoitettu kolme kirjaa. Mutta Pitkäkangas kyllä onnistuu yhä edelleen luomaan aiheeseen oman persoonallisen otteensa, mikä on mahtavaa. On ylipäänsä hienoa, että ihan meillä täällä Suomessa on laadukasta fantasiakirjallisuutta. Kirjan jännittävyydestä kertoo ehkä se, että luin erästä kohtausta illalla hieman ennen nukkumaanmenoa - ja niskavillani nousivat vähän pystyyn. Kohtaus ei ollut pelottava, ennemminkin hieman ahdistava - mutta vaikuttava.

Kirjoitustyylissä ja etenkin hahmojen kommunikoinnissa on kuultavissa sitä samaa sarkastista huulenheittoa, mitä on ollut havaittavissa jo aiemmissakin kirjoissa. Huumori on toisinaan vähän kiusallista, mutta ehkä se on tarkoituskin. Muutamaan kertaan naurahdin myös ihan ääneen. Silti kirjassa on myös kohtauksia, joissa kieli on kaunista - välillä ehkä liiankin. Nimittäin pari kertaa tulee sellainen fiilis, että kielellä, esimerkiksi kielikuvilla, on koetettu kikkailla hieman liikaakin.

Kirjan loppupuolen juonenkäänne ja tapahtumat ovat yllättäviä, mutta eivät silti aivan niin mielenkiintoisia kuin kirjan alkupuoli. Toimintaa kirjasta ei puutu ja ilmeisesti Pitkäkankaalla onkin yleensä tapana kirjoittaa joka toinen luku toiminnantäyteiseksi ja joka toinen luku vähän rauhallisemmaksi. Näin lukija saa vähän hengähtää, mutta mielenkiinto pysyy silti yllä.

Vaikka Hukan perimät on hyvä kirja, niin on kuitenkin muutama asia, joista täytyy antaa kritiikkiä. Hukan perimissä on melko paljon painovirheitä. Tämä voi nyt ehkä vaikuttaa turhalta urputtamiselta, mutta kun noita painovirheitä oli ensimmäiseltä sivulta lähtien ja vilisi tasaisesti pitkin kirjaa. Tietenkään en tässä nyt etsi niihin syyllistä, eivätkä ne sinänsä varsinaista tarinaa huononna. Mutta kyllähän niistä silti tulee vähän huolimaton ja viimeistelemätön vaikutelma. Luulisi, että kirja aina esiluettaisiin useampaan otteeseen ja editoija sitten korjaisi tällaiset asiat.

Sen sijaan eräs pieni asia, joka jopa vähän häiritsee itse tarinaakin ja sen uskottavuutta kirjan loppupuolella, ovat Alexanderin kädet. Tai siis yksi ainoa käsi, josta kuitenkin puhutaan useaan otteeseen monikossa, käsinä. Esimerkiksi "Alex kiskoi käsiään vapaaksi" tai "Särkevät polvet ja sidottujen käsivarsien hiertyminen". Tämä on tosiaan voinut olla aivan inhimmillinen erehdys, mutta minulle se ainakin erottui epäjohdonmukaisuudessaan tekstin joukosta.

 

Näistä pienista marmatuksista huolimatta Hukan perimät on oivallinen ja jännittävä lisäys Kuura-trilogiaan. Se tuo lisäulottuvuutta alkuperäiseen trilogiaan, muttei tunnu ollenkaan väkisin väännetyltä. Ilmeisesti Elina Pitkäkangas työstää parhaillaan seuraavaa kirjaansa, uutta romaania, joka ei liity mitenkään Kuuraan. Innolla kyllä odotan, että mitä hän seuraavaksi julkaisee! Olen lukenut hänen koko tuotantonsa tähän asti ja aion lukea jatkossakin kaiken, mitä hän kirjoittaa.

Tämä kirja menee Helmet 2020 -lukuhaasteessa kohtaan 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

Arvosana: ★★★★