2 x kotimainen sarjakuva

Luin äitienpäiväviikonloppuna kaksi kotimaista sarjakuvaa. Ne eivät varsinaisesti ole kovinkaan samanlaisia - paitsi että ovat suomalaisten kirjailijoiden tekemiä ja käsittelevät tärkeitä aiheita -, mutta haluan nyt niputtaa ne tähän samaan postaukseen.

 Lauri Ahtinen: Eropäiväkirja

     (LIKE, 2019)

144 sivua, pehmeäkantinen, lainattu kirjastosta

Lauri Ahtinen (s. 1983) on maalaava sarjakuvataiteilija ja kuosisuunnittelija. Hän on tehnyt muutamia sarjakuvastrippikokoelmia, sarjakuvaromaaneja sekä yhden lastenkirjan.

Eropäiväkirja on Lauri Ahtisen omiin kokemuksiin pohjautuva kuvaus siitä, millaista eroaminen voi miehelle olla. Ero on puhutteleva ja monia ihmisiä koskettava aihe, jota ei välttämättä käsitellä kirjallisuudessa paljoakaan nimenomaan miehen näkökulmasta. Etenkin, kun vieläkin on vallalla vähän sellainen käsitys, että miehet eivät puhu tunteistaan - tai varsinkaan näytä niitä.

Sarjakuva on paikoitellen hieman sekava ja sotkuinen, koska joillain sivuilla on niin paljon kuvia. Tämä tekee tapahtumien seuraamisesta välillä vähän haastavaa. Piirrostyyli on melko rentoa, jos näin voisi sanoa - sellaista itsetehdyn näköistä. Tämä on tietenkin hyvä asia, kun kyseessä on omaelämäkerrallinen sarjakuva.

Sarjakuva on jaettu kahteen osaan: ero ja rakkaus. Pidän enemmän ensimmäisestä osasta. Toinen osa tuntuu menevän hieman liikaa sellaisen ylimääräisen asioiden mietiskelyn ja pyörittelyn puolelle, mistä en ehkä henkilökohtaisesti pidä. Tietenkin on tärkeää, että se oma ääni ja ajatukset tulevat esille. Mutta joku siinä vain häiritsi, en ehkä osaa tarkkaan edes määritellä, että mikä.

On kuitenkin kiinnostavaa seurata Ahtisen toipumisprosessia ja vaiheita eron jälkeen. Musertavaa surua, huolta lapsista, mutta lopulta myös uutta rakkautta.

En tietenkään tunne Ahtista henkilökohtaisesti. Mutta luulen, että siinä, miten hän on itsensä kuvannut ja piirtänyt sarjakuvassa, on melko paljon todellisuutta.

Arvosana: ★★★

 Viivi Rantanen: Mielisairaalan kesätyttö

(Suuri Kurpitsa, 2015)

112 sivua, pehmeäkantinen, lainattu kirjastosta

Viivi Rantanen on minulle ennestään täysin tuntematon kirjailija. Mielisairaalan kesätytön - joka muuten on omaelämäkerrallinen teos, minkä sain tietää vasta tätä arviota kirjoittaessani - luettuani voisin kyllä ehdottomasti lukea häneltä jotain muutakin. Hänellä ei vain taida hirveästi olla (ainakaan vielä) julkaistuja teoksia.

Sarjakuva kertoo Vilmasta, täydellisyyttä tavoittelevasta opiskelijasta, joka menee kesäksi töihin mielisairaalaan. Hän työskentelee laitoshuoltajana, eli esimerkiksi siivoaa ja osallistuu potilaiden ruoanjakoon sekä ruokatilauksiin. Jo tässä vaiheessa aloin pitää sarjakuvasta, sillä olen itse työskennellyt laitoshuoltajana sairaalassa, yhteensä yli vuoden ajan. Olin töissä mm. psykiatrisella osastolla, eli pystyn hyvin samaistumaan Vilman työhön.

Vilma kuitenkin huomaa pian, että mielisairaalan potilailla ja hänellä on yllättävän paljon yhteistä. Mikä lopulta määrittää hullun ja normaalin rajan? Kuka ylipäänsä on hullu tai normaali?

Sarjakuva on mukavaa ja mielenkiintoista luettavaa, vaikka käykin välillä melko syvissä vesissä. Piirrostyyli on tummahkoa ja jotenkin luonnoksenomaista. Tummat värit tosin tekevät sarjakuvasta välillä myös hieman vaikean seurattavan, kun kuvista ei oikein meinaa saada selvää. Ikään kuin kuvat välillä puuroutuisivat tummien värien takia.

Mielenterveysongelmien käsittely kirjallisuudessa on mielestäni tärkeää, sillä alkaahan esimerkiksi masennus olla täällä Suomessa jo melkeinpä kansansairaus (ellei jo ole?). Masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja monet muut mielen sairaudet ovat yhtä lailla oikeita olemassa olevia sairauksia, aivan kuten vaikkapa diabetes tai syöpä. Niiden diagnosoiminen ja hoitaminen vain on ehkä hieman haastavampaa, ja esimerkiksi oikeanlaisen lääkityksen löytäminen ei välttämättä ole ihan helppo juttu. Onneksi mielenterveysongelmista puhutaan nykyisin enemmän, mutta niistä ei kai koskaan voikaan puhua liikaa. Ne ovat osa ihmistä, mutta eivät koko ihminen. Ja joissakin ihmisissä ne herättävät edelleen ennakkoluuloja.

Mielenkiintoista on myös sarjakuvan näkökulma siitä, että kun osastohoitoon sitten joutuu/pääsee, niin ovatko ulospäin näkyvät käytöspiirteet sairaudesta vai lääkityksestä johtuvia? Vilmalla itselläänkin on ongelmia syömisen kanssa, mutta hän ei ole koskaan hakenut ongelmiinsa apua, sillä hän on omien sanojensa mukaan pelkkä hullu, ei sairas.

"Olen mielummin vähän hullu kuin sairas. Minä haluan itse päättää. Sairaana menettää itsemääräämisoikeuden."

Sitä ei ehkä itse voi koskaan täysin ymmärtää tai samaistua mielenterveysongelmista kärsivien jokapäiväiseen elämään, jos ei ole omakohtaista kokemusta. Siksi onkin tärkeää tuoda tätä asiaa esille, ja mielestäni yksi hyvä keino ovat juuri omaelämäkerralliset teokset - myös sarjakuvat.

Arvosana: ★★★★