Muutama lyhyempi kirja-arvio

Olen viime aikoina huomannut, että yleensä lukemani kirjat ovat 300-400-sivuisia ja harvoin yli 500-sivuisia. Lokakuussa olen lukenut useita alle kaksisataasivuisia teoksia - ja tajunnut lyhyempien kirjojen hienouden. Sinänsä sivumäärällä ei ole merkitystä, kirjan sisältöhän se on se ratkaiseva tekijä.

Tässä postauksessa kirjoitan kahdesta lokakuussa lukemastani kirjasta. Kirjat eivät sinänsä ole samankaltaisia tai liity toisiinsa, mutta niputan ne silti nyt tähän samaan postaukseen. 

Raija Siekkisen Häiriö maisemassa -romaani (Otava, 1994) kiinnitti huomioni lukiessani aiemmin tänä vuonna Joel Haahtelan Katoamispisteen. Siekkisen kirja on siis ollut minulla lainassa jo kerran aikaisemminkin ja olen jopa aloittanut sitä lukemaankin, tosin etenin vain noin 20 sivua. Ehkä lukuhetki ei vain ollut silloin oikea. Nyt kuitenkin innostuin kirjasta uudelleen, kun näin siitä kirjagramissa ylistävän postauksen. Ja olen kyllä tyytyväinen, että luin kirjan.

Goodreadsissa romaania kuvataan näin: "Häiriö maisemassa on romaani naisesta ja miehestä, rakkaudesta ja sen haavoittuvuudesta. Nainen alkaa elää muiden ihmisten menneisyyttä ja kohtaa muistoissa ja mielikuvissa matkatessaan miehen, joka muistuttaa häntä jostain kauan sitten koetusta." Enpä kyllä itse varmasti osaisi edes paremmin kuvailla, mistä kirja kertoo - en nimittäin itsekään ole aivan varma. En voi väittää, että olisin ymmärtänyt kirjan juonesta tai tarinasta kovinkaan paljoa. Mutta jotenkin se ei haitannut, sillä loppujen lopuksi pidin kyllä kirjasta. Siekkinen kirjoittaa kauniisti ja hänen havaintonsa esimerkiksi luonnosta olivat mukavaa luettavaa. Kirjassa on melankolisen haikea ja unenomainen sävy, hieman siis samankaltainen kuin Haahtelan kirjoissakin. Enkä haluaisi heti olla vertailemassa näitä kahta kirjailijaa, mutta Haahtelan kirjoista olen pitänyt hieman enemmän. Haahtelan kirjat ovat ehkä jotenkin selkeämpiä. Tai ainakin minä, joka en oikein perusta korkealentoisista, vertauskuvilla tai tajunnanvirtatekniikalla kirjoitetuista kirjoista, ymmärrän niitä paremmin. Ja nyt en siis väitä, että Siekkisen tai Haahtelan kirjat olisivat tällaisia.

"Iltaisin istuin ja katselin karttaa. Olin pian lukenut ne kirjat, jotka pakkasin mukaan, ja uusia tuli vain harvoin postin mukana. Kun niitä tuli, luin ne heti, talven harvoina aurinkoisina päivinä turkki ylläni tyhjissä katukahviloissa istuen ja sydäntalven sateisina ja viimaisina päivinä asunnossa, jonka lattiat kylmenivät niin, että villasukkiin vedetyt jalat oli nostettava tuolille."

Pidän siitä, miten kirjassa kuvaillaan luontoa ja miljöötä. Siekkinen kuvailee asioita, esineitä ja hetkiä jotenkin niin tarkasti ja kauniisti, että ne piirtyvät selkeästi lukijan silmien eteen. Periaatteessa kirjoitustyyli on melko riisuttua, mutta samaan aikaan siinä olisi varmasti paljonkin kaikkea sellaista pohdiskeltavaa ja analysoitavaa, johon minä itse en kykene. 

Raija Siekkisen kuolemasta on ehkä moni kuullutkin. Kotkassa asuneen Siekkisen asunnossa sattui kohtalokas tulipalo vuonna 2004, kirjailijan ollessa 50-vuotias. Siekkinen menehtyi tulipalossa. Hän tuli tunnetuksi etenkin novelleistaan. Minä en ole yhtään häneen novellejaan vielä lukenut, mutta aion kyllä. Kirjastosta onkin lainassa Kuinka rakkaus syntyy -novellikokoelma.

Arvosana: ★★★★

~~~~

Toinen lukemani kirja puolestaan perustuu tositapahtumiin. Olin nähnyt kirjan joskus jossain kirjasomessa ja sen kaunis nimi oli kiinnittänyt huomioni. Nappasinkin kirjan eräällä kirjastoreissullani hetken mielijohteesta palautettujen kirjojen hyllystä mukaani. 

Naja Marie Aidtin Carl-poika kuoli vuonna 2015 onnettomuudessa, vain 25-vuotiaana. Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin: Carlin tarina -kirjassa (S&S, 2018) Aidt kuvaa järkyttävää menetystään ja surun käsittelyään. Kirja rakentuu Aidtin omista päiväkirjamerkinnöistä, poikaa puhuttelevista osuuksista, runoista, kirjallisista lainauksista sekä Carlin omista merkinnöistä. Kirja on lyhyt, mutta se ei todellakaan ole mitään kevyttä tai mukavaa luettavaa. On riipaisevaa lukea Aidtin tuskasta, siitä miltä rakkaan ihmisen menettäminen tuntuu. Teos on surullinen ja Aidt kuvailee tunteitaan ja ajatuksiaan ihanan avoimesti, silottelematta tai kaunistelematta. 

Monella sivulla kerrotaan samasta kohtauksesta, siitä kun Aidt saa tietää poikansa onnettomuudesta ja rientää sairaalaan häntä katsomaan. Kohtaukset ovat kuitenkin aina hieman erilaisia, etenevät hieman pidemmälle, paljastavat lukijalle vähän jotain enemmän. Välillä taas kirjassa tuntuu olevan tajunnanvirtamaisia osuuksia, joissa ei oikeastaan ole kunnollista punaista lankaa. Mutta onko surussa muutenkaan?

"9. joulukuuta 2015.
Marraskuun 9. päivän jälkeisinä viikkoina, siis siitä päivästä lähtien kun kirjoitin taas ensimmäistä kertaa, joskin vain muutaman sanan, aloin tuntea hänen läsnäolonsa hyvin voimakkaasti. Viime viikkoina en ole tuntenut sitä. Missä hän on? Ei missään. Kysymys vaivaa minua koko ajan, mutta vastausta ei ole. Pelkään että unohdan hänet. Unohdan miltä hänen vartalonsa tuntuu, hänen äänensä, hänen naurunsa. Pelkään että hän katoaa minulta päivä päivältä yhä enemmän. Että hän katoaa sitä mukaa kuin toivun. Se on sietämätöntä. Ja ehkä ainoa tapani selvitä."

Kirja on alunperin ilmestynyt vuonna 2017 nimellä Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage - Carls bog. Kirjan on suomentanut Katriina Huttunen.

Tällaisten tositapahtumiin perustuvien kirjojen kohdalla aina mietin, että onko niille sopivaa antaa arvosanaa. Mutta yleensä ajattelen niin, että en arvostele kirjailijan kokemuksia tai elämää, vaan itse lukukokemusta.

Arvosana: ★★★★