Joel Haahtela - Elena

Elena
(Otava, 2003)
126 sivua, kovakantinen, kirjastosta lainattu

Olen jo useammalla peräkkäisellä kirjastoreissulla pyörinyt H-hyllyn kohdalla ja tutkaillut Joel Haahtelan (s. 1972) kirjoja. Meinasin aluksi lainata Perhoskerääjän, mutta sitten sen juoni ei kuulostanutkaan ihan niin kiinnostavalta. Haahtela on ammatiltaan lääkäri ja erikoistunut psykiatriaan, mutta hän on myös kirjoittanut monia lyhyitä romaaneja. Miehen tuotantoa on kovasti kehuttu kirjablogeissa, mutta minua on vähän pelottanut tarttua hänen kirjoihinsa. Jotenkin olen ajatellut niiden olevan hyvinkin vaikeaselkoisia ja taiteellista. Onneksi ainakaan Elena ei ollut sellainen. Sen kieli oli toki runollista, mutta ei erityisen vaikeaselkoista. Kirja pääsi lukuvuoroon, koska lokakuuta ei ollut enää paljoakaan jäljellä ja tarvitsin jotain lyhyttä luettavaa sekä välipalan kaikkien syksyisten halloween-teemaan sopeutuvien kirjojen väliin.

"Tiedän ihmisiä, jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailma on täynnä sellaisen rakkauden muistomerkkejä. Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki. Kun kysyin mitä hän tarkoitti, mies vastasi: rakkaus on kaikki siten, että kaikki mitä sanomme hyväksi on rakkautta ja kaikki mitä sanomme pahaksi on kadonnutta rakkautta. Kaikki teot ovat lähtöisin rakkaudesta tai sen tuhoutuneesta muistomerkistä. Ei ole olemassa sellaista tekoa, joka ei vastaisi kysymykseen: kuka minua on rakastanut? Jos ei ole rakkautta, on vain yksinäisyys ja kuolema. Sen vuoksi minun on pakko sanoa: rakkaus on kaikki. Niin tuo mies sanoi. Pakko. Sanasta sanaan."

Elena kertoo nimettömäksi jäävästä miehestä, jonka ajatukset on jo kuukausia täyttänyt nainen. Nainen, jolla on tummat hiukset ja kalpea iho. Mies näki naisen sattumalta puistossa, eikä ole saanut häntä tämän jälkeen mielestään. Mies seisoo joka päivä kastanjapuiden varjossa ja odottaa. Kesäksi nainen kuitenkin lähtee kaupungista. Mies seuraa, mutta kadottaa hänet näköpiiristään pitkäksi aikaa. Kun syksy tulee, mies tajuaa, mikä naisessa on kiinnittänyt hänen huomionsa.

En yleensä välitä kirjoista, joissa ei ole kummemmin juonta, jotka ovat jotenkin hitaita ja joiden kuvailu on runollista ja monella eri tavalla tulkittavaa. Mutta Elenassa se toimii, kirjan kieli on tosiaankin kaunista. Haahtela kuvailee miljöötä, asioita ja tapahtumia niin, että ne ovat lähes käsinkosketeltavia sekä piirtyvät mieleen hyvin tarkasti. Tässä taas näkee sen, että aina ei tarvitse olla monisataasivuinen kirja, jotta voi kertoa hyvän ja eheän tarinan. On muutenkin jotenkin raikasta lukea kirjoja, jotka ovat kotimaisia ja lyhykäisyydessään hyvinkin onnistuneita. Hanna Hauru on toinen hyvä esimerkki siitä, miten vähemmän on joskus enemmän.

Olin melko pitkään ymmälläni, enkä oikein tiennyt, mistä kirjassa on kysymys. Loppua kohden aloin kuitenkin arvata asioiden oikean tilan, mutta silti loppuratkaisu pääsi yllättämään positiivisesti. Se jopa tuntui hetken ajan fyysisenä kipuna rinnassa - liikutuin, mutta en itkenyt. Elena on haikea kuvaus yksinäisyydestä ja rakkaudesta sekä vanhenemisesta ja ajan kulumisesta. Tarvitsin hetken aikaa makustella kirjaa, kun olin sen kannet sulkenut.

Luulenpa, että jatkossa en enää välttele Joel Haahtelan kirjoja, kun kirjastoon astun. En ole täysin hullaantunut, mutta sen verran mielenkiintoinen kotimainen kirjailijatapaus on kyseessä, ettei tuttavuutemme jää vain tähän yhteen kirjaan.

Arvosana: ★★★★

Luettu muualla:
Lumiomena
Kirjanurkkaus
Pihin naisen elämää
Rakkaudesta kirjoihin
Järjellä ja tunteella