Antti Rönkä - Jalat ilmassa

Jalat ilmassa
(Gummerus, 2019)
224 sivua, kovakantinen, kirjastosta lainattu

"Juuri tämä on vaikeinta hmisten kanssa olemisessa, tämä ristiriita, että samalla haluaa olla tekemisissä ja samalla ei halua. Haluaa koska se on ainut keino selvitä hengissä, ainut keino nujertaa yksinäisyys, joka syövyttää hitaasti sisältä. Ja ei halua, koska jokainen ihmiskontakti on riski. Jokainen sosiaalinen tilanne antaa toiselle mahdollisuuden sanoa: 'Ole hyvä ja poistu. Kukaan ei halua nähdä sua. Kuole.'"

Antti Rönkä (s. 1996) on opiskellut kirjallisuutta ja kasvatustieteitä Jyväskylän yliopistossa. Hänen isänsä, Petri Tamminen, on myös kirjailija. Jalat ilmassa on Röngän omaelämäkerrallinen esikoisteos.

Aaro aloittaa opinnot yliopistossa. Edessä on uusi kaupunki, uudet ystävät, uusi alku. Hän haluaisi mennä mukaan porukoihin, lounaalle ja baariin, kuulua joukkoon, mutta häntä raastaa kalvava tunne siitä, ettei hän ole kaivattua tai haluttua seuraa. Kouluvuodet kiusaajineen ovat mennyttä elämää, mutta Aaro ei pysty hetkeksikään unohtamaan, miten huono ja mitätön hän muiden silmissä on. On kaksi vaihtoehtoa: sulkea ovet ja paeta maailmaa, tai mennä kohti pelkojaan ja paljastaa toiselle itsensä pohjiaan, kaikkia haavojaan myöten.

Nyt seuraa pieni henkilökohtainen avautuminen, olen varoittanut. En ole koskaan ollut koulukiusattu. En myöskään kuitenkaan ole ollut se koulun suosituin ihminen, en todellakaan. Olen aina tuntenut itseni jotenkin ulkopuoliseksi. Minulla on ollut kyllä kavereita, mutta olen lähes aina hengannut vain pienen porukan kanssa - sellaisten ihmisten, jotka ovat "yhtä outoja" kuin minäkin. On vaatinut välillä melko paljon, että olen uskaltanut ylipäänsä jutella ihmisille. En koe olevani ekstrovertti, vaikka ihmisten tapaamisesta ja heidän kanssaan juttelemisesta pidänkin. Mutta se myös uuvuttaa ja tarvitsen aina hetken omaa aikaa ja rauhaa, kun olen ollut paljon ihmisten seurassa. Vaatii yleensä myös jonkin aikaa, että pystyn täysin rentoutumaan ja olemaan itseni uusien tuttavuuksien seurassa. Kun aloitin tammikuun alussa opiskelemaan ammattikorkeakoulussa, uskoin ja toivoin, että siellä olisi samanhenkisiä ja mukavia ihmisiä, vaikka samaan aikaan pelkäsinkin jääväni yksin. Onneksi olin väärässä, sillä luokallani on kyllä mukavia ihmisiä, vaikken ole varsinaista parasta ystävää sieltä löytänytkään (sellaista minulla ei ole ollut varmaan ala-asteen jälkeen). Oikeastaan vasta tänä syksynä olen rentoutunut paremmin ja uskaltanut olla oma itseni, mutta en koskaan tule olemaan se kaikkein äänekkäin ihminen.

Täysin introverttikään en kuitenkaan koe olevani. Vieläkin usein huomaan ajattelevani ihmisten - varsinkin, jos he eivät ole varsinaisesti ystäviäni tai joita en tunne kunnolla - seurassa, että nauttivatko he oikeasti seurastani tai ovatko vitsini huonoja tai epäsoveliaita, vaikka saisinkin niillä ihmiset nauramaan. Jos sitten lähden tapaamaan vaikkapa koulukavereitani hieman isommalla porukalla, niin saatan käydä pääni sisällä taistelua siitä, että olenko oikeasti tervetullut. Ja melko pienetkin asiat saattavat lannistaa fiilistäni sitten paikan päällä. Tämän pienen henkilökohtaisen  avautumisen pohjustuksen tarkoitus oli siis sanoa, että Aaron kokemukset ovat kyllä jollain tasolla hyvinkin samaistuttavia.

"Tai ehkä vasta nyt, kun olen näin pohjalla, minä todella uskon että minua voi rakastaa." 

Jalat ilmassa ei kuitenkaan aivan täysin hurmannut minua ja jäin kansien välissä lymyävästä, hyvinkin henkilökohtaiselta tuntuvasta tarinasta jotenkin etäälle. Kirjoitustyyli on toteavaa ja lauseet usein lyhyitä. Se on voinut olla tietoinen valinta ja keino etäännyttää itsensä tästä kipeästä tarinasta. Mutta minulle tämä valitettavasti näyttäytyi niin, etten aivan täysin lämmennyt Aarolle tai tuntenut häntä kohtaan syvää empatiaa. Koulukiusaaminen nyt on aina väärin ja kiusaajien vika, sen tietävät varmasti kaikki. Ja tietenkin on raastavaa lukea siitä, miten Aaro koettaa turruttaa pahaa oloaan bentsoilla ja peittää epävarmuutensa kalliiden merkkituotteiden ja -vaatteiden alle.

Kirja kyllä kosketti loppua kohden ja Aaron puolesta tuli paha mieli - mutta ei tarpeeksi. Aaron kokema häpeä on juuri sitä, mihin kiusaajat pyrkivät: he haluavat valtaa ja sitä, että kiusattu tuntisi itsensä mahdollisimman mitättömäksi ja huonoksi.

Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen, että luin tämän kirjan. Kyseessä on tärkeä aihe, jota ei kai koskaan voi käsitellä kirjallisuudesssa liikaa. Varmasti tulen lukemaan Röngältä vielä jotain muutakin ja ainakin Silloin tällöin onnellinen, jossa on kirjeenvaihtoa Antin ja hänen isänsä välillä, menee heti lukulistalle. Myös Petri Tammisen tuotantoon aion jossain vaiheessa tutustua.

Arvosana: ★★★★