Deborah Spungen - Nancy
Nancy
(And I don't want to live this life, 1983)
Gummerus, 2007
Suomentanut Anna Salo
363 sivua, pehmeäkantinen, kirjastosta
Nancy Spungen oli nuori punkkarinainen, joka tuli tunnetuksi Sex Pistols -bändin basistin, Sid Viciousin, tyttöystävänä. En ole koskaan kuunnellut kyseistä bändiä, eikä se siis ole minulle tuttu juuri millään tavalla. Mutta Nancyn surullisenkuuluisa tarina on kyllä kiinnostanut. Tämä kirja onkin pyörinyt mielessäni aina välillä, kunnes vihdoinkin varasin sen kirjastosta. Nancy kiilasikin lukujononi päällimmäiseksi, kun siitä tuli varaus. Kirjan on kirjoittanut Nancyn äiti, Deborah Spungen.
Nancy Spungen syntyi vuonna 1958. Raskaus oli yllätys hänen nuorille vanhemmilleen Deborahille ja Frankille, mutta he päättivät silti pitää lapsen. Nancy kuoli vuonna 1978. Hän siis eli vain 20-vuotiaaksi. Hän oli itse joskus aiemmin sanonut, ettei eläisi 21-vuotiaaksi. Hänet löydettiin hotellihuoneen kylppärin lattialta kuolleena, vatsaan oli puukotettu metsästysveitsellä. Sid Viciousia syytettiin tyttöystävänsä murhasta, mutta syytöksille tai toisaalta syyttömyydellekään ei ole koskaan saatu todisteita. Sid Vicious kuoli vain muutamaa kuukautta myöhemmin huumeiden yliannostukseen.
Kirjassa Deborah kuvaa Nancyn elämää aina syntymästä ihan kuolemaan asti. Nancy syntyi napanuora kaulan ympärille kiertyneenä ja keltaisena, joten hänen elämänsä oli jo heti aivan alkumetreiltä taistelua. Deborah eli ensimmäiset päivät Nancyn syntymän jälkeen epätietoisuudessa siitä, selviääkö hänen tyttärensä ollenkaan.
Jo hyvin nuorena Nancyn käytös oli häiriintynyttä. Hän oli väkivaltainen ja käyttäytyi epäsoveliaasti. Hän esimerkiksi ajoi nuorta lastenvahtia saksilla takaa, yrittäen puukottaa häntä. Nancy oli kyllä älykäs ja hyvä koulussa, mutta pysyvien, pitkäaikaisten ihmissuhteiden muodostus oli hänelle haastavaa ja tyttö oli yksinäinen. Lopulta koulukaan ei ollut Nancylle oikea paikka ja hän sai sieltä potkut. Häntä käytettiin kyllä lääkärissä ja psykiatreilla, mutta kukaan ei nähnyt hänen käytöksessään mitään outoa - kyllä asiat ajan kanssa, Nancyn kasvaessa, helpottuisivat. Nancyn käytöksestä tunnuttiin syyttävän vanhempia, eikä tytölle määrätty esimerkiksi neurologisia testejä. Nancy sai ensimmäistä kertaa rauhoittavaa lääkettä jo kolmen kuukauden ikäisenä, kun hän levottomana huusi ja itki yöt ja päivät. Deborah luotti lääkäreihin, koska heitä pidettiin siihen aikaan suunnilleen Jumalista seuraavina. Huumeet tulivat osaksi Nancyn elämää jo teini-iässä ja melko varhaisessa vaiheessa hän myös halusi tappaa itsensä. Nancy näki harhoja ja ongelmien taustalla onkin luultavasti ollut lääkäreiltä huomaamatta jäänyt skitsofrenia. Toki yksi lääkäri tavallaan diagnosoikin Nancyn, mutta se tuli Nancyn perheelle ilmi vasta tytön kuoltua. Mahdollista skitsofrenia-diagnoosia ei koskaan otettu suoraan puheeksi Nancyn elinaikana. Skitsofreniaa eli jakomielitautia ei siihen aikaan oikeastaan edes tunnettu sairautena kovin hyvin. Tai ainakaan sitä ei diagnosoitu.
Eihän Nancyn tarina mitään kivaa luettavaa ole todellakaan, enkä sitä kyllä odottanutkaan. Nancyn elämä on ollut alusta asti yhtä kaaosta ja hyvin raskasta myös hänen läheisilleen. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu, kun oma lapsi silmittömän ja selittämättömän raivon vallassa hakkaa äitiään vasaralla, kirkuu, huutaa, itkee ja kamppailee kaikin keinoin vastaan, heräilee yöllä painajaisiin tai siihen, että luulee haiden haluavan syödä hänet ja käyttää lähes kaikkki rahansa huumeisiin, vaikka yrittääkin välillä vieroittautua. Kaikki muut ihmiset ovat häntä vastaan ja hän saattaa raivostua pelkästään siitä, että joku tuijottaa häntä liian kauan tai väärällä tavalla. Nancya kyllä yritettiin auttaa, mutta siinä ei onnistuttu. Kaiken kaikkiaan hyvin surullinen ja kamala elämäntarina, jossa ei juurikaan ole pilkahdustakaan toivosta. Alusta asti on selvää - ja toki tiesin sen jo etukäteen - että Nancyn elämä ei pääty hyvin.
Deborah-äidin tuska on käsinkosketeltavaa tätä kirjaa lukiessa. Hän on saanut kuvattua tekstissään kokemansa ahdistuksen, toivottomuuden ja voimattomuuden todella elävästi. En halua edes ajatella, miltä tuntuu, kun oma lapsi sanoo äidilleen haluavansa kuolla. En myöskään usko, että oman lapsen menettämisestä pääsee koskaan täysin yli - edes silloin, kun lapsen koko elämä on ollut yhtä kärsimystä ja kuolema on lopulta ollut vain ajan kysymys. Ja onhan Nancyn kuolema ollut tietyssä mielessä myös helpotus koko perheelle. On ollut tiedossa, että se tulee tapahtumaan, mutta tietenkin kuolema lopulta järkyttää koko perhettä ja tulee aivan liian yllättäen.
"Nancy ei enää leikitellyt. Ensimmäistä kertaa minä tajusin asian - hirvittävän totuuden, että Nancy tulisi kuolemaan ennen minua. Olin taistellut niin kovasti hänen elämänsä puolesta. Nyt hän oli ruvennut vastustajakseni siinä taistelussa. Hän halusi kuolla. Hän kurotti kättään kohti kuolemaa enkä minä voinut tehdä mitään estääkseni häntä."
Aivan kuten Natascha Kampuschin kokemuksistakin lukiessani, on tämä kirja jollain tavalla todella koukuttava. Sen lukeminen on tietyssä mielessä raskasta, mutta en kertaakaan edes harkinnut jättäväni tätä kesken. Nancyn tarina on myös - kaikessa ankeudessaan - hyvä esimerkki siitä, että lapsen käytös- ja mielenterveysongelmiin täytyy puuttua ajoissa. Ne pitää ottaa tosissaan ja niitä pitää tutkia, ennen kuin on liian myöhäistä. Tietenkin lääketiede ja erilaiset tutkimukset ovat kehittyneet Nancyn lapsuusaikojen jälkeen paljon ja nykyaikana Nancyn tarinalla saattaisi olla onnellisempi loppu. Mutta tuntuu silti kamalalta, etteivät lääkärit ole ottaneet Nancyn ongelmia tosissaan, vaikka Deborahin ja hänen miehensä Frankin keinot ja oma jaksaminen ovat olleet aivan äärirajoilla, eikä mikään lääkäreiden neuvoista ole toiminut.
Nancyn häiriintynyt ja aggressiivinen käytös ei toki vaikuttanut vain hänen vanhempiinsa, vaan myös koko perheeseen. Nancyn käytös nuorempia sisaruksiaan, Suzya ja Davidia, kohtaan oli terrorisoivaa, pilkkaavaa ja manipuloivaa. Hän käyttämään älykkyyttään omaksi edukseen sisartensa kanssa. Tuntuu, että pikkusisarusten myötä Nancyn erilaisuus vain korostui. Davidia hän kohteli selvästi paremmin kuin Suzya, jota hän lähinnä haukkui. Isälleen Frankille Nancy ei yhdessä vaiheessa suostunut puhumaan ollenkaan.
Pitkän ja kivikkoisen tien (joka tosin on vasta alkua) jälkeen Nancy kuitenkin pääsi psykiatriseen hotolaitokseen, tosin vain vähäksi aikaa. Hänet sijoitettiin nuoriso-osaston sijasta naisten osastolle, mistä ei kerrottu Deborahille ja Frankille etukäteen. Lyhyen osastojakson jälkeen Nancya ei huolittu mihinkään hoito- tai koululaitokseen, mutta kotonakaan hän ei pärjännyt. Niinpä Deborah olikin helpottunut, kun Nancy lopulta pääsi sisäoppilaitokseen. Toisaalta hän oli myös surullinen, koska ei olisi halunnut päästää esikoistytärtään kolmen tunnin ajomatkan päähän kotoa. Kuka Nancya sitten lohduttaisi ja pitäisi lähellä öisten painajaiskohtausten aikana?
Kaikessa traagisuudessaan on tietyllä tavalla mielenkiintoista, että mikä loppujen lopuksi olikaan Nancyn kuolinsyy. Olen aiemminkin blogissani puhunut siitä, miten kuolinsyytutkinta ruumiinavauksineen kiinnostaa minua paljon. Mutta kun asiaa alkaa miettimään, niin olisiko mahdollista, että Nancy olisi nähnyt harhoja ja koettanut sekavassa mielentilassaan tehdä itselleen esimerkiksi abortin puukottamalla itseään vatsaan? Vai murhattiinko hänet? Houkutteliko hän Sidin avustamaan murhaamaan itsensä? Tietenkään kuolinsyy ei sinänsä ole oleellinen tai edes kuulu ulkopuolisille, tarina on jo muutenkin niin lohduton ja henkilökohtainen, että tekee kipeää. Mutta kai se on tämä minun luontainen tarpeeni ymmärtää asioita ja niihin johtaneita tapahtumia.
Nancyn kuolema ei suinkaan poistanut Spungenien ahdinkoa, sillä toimittajia alkoi pörrätä heidän talonsa pihalla. Tämä herätti minussa paljon raivoa. Toimittajat yrittävät väkisin tunkeutua sisälle taloon, vain jotta pääsisivät kaivelemaan Nancyn elämästä kaikenlaista törkyä lehtiin kirjoitettavaksi. Missä on kaikki kunnioitus lapsensa ja sisarensa menettänyttä perhettä kohtaan?
Voi äkkiseltään kuulostaa kamalalta, että joku äiti sanoo vihaavansa omaa lastaan. Deborah on varmasti rakastanut tytärtään, mutta elämä Nancyn kanssa on ollut äärimmäisen raskasta ja vaikeaa. Koko perhe on ollut jatkuvasti varpaillaan ja nuoremmat lapset ovat jääneet isosiskonsa varjoon. Kuten jo tämän kirja-arvion alussa mainitsinkin, on Nancy kirjoitettu tytön äidin näkökulmasta, mikä tekee kirjasta hyvin henkilökohtaisen ja riipaisevan.
Todella vaikuttava teos, jonka voisin aivan hyvin hankkia omaankin hyllyyni. Itseasiassa joskus alkuvuodesta taisinkin hypistellä tätä jossain kirjakaupassa, mutta en sitten kuitenkaan ostanut itselleni. Tällaisia elämäkerrallisia kirjoja lukisin mielelläni lisääkin. Tai no, ehkä voisin seuraavaksi mielummin lukea jonkin sellaisen elämäkerran, jolla olisi vähän onnellisempi loppu.
Nancy on Keskisuomalaisen kirjalistalla kirja numero 87. Onneksi moni listan kirjoista - esimerkiksi Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi - on minulla muutenkin lukulistallani, joten näitä kirjoja tulee varmasti luettua tasaisen epäsäännöllisesti jatkossakin.
PS. Lokakuun alku voi olla blogissani hieman hiljaisempi. Luen parhaillaan Stephenie Meyerin Keskiyön aurinkoa, jossa on yli 600 sivua... Lisäksi koulussa on paljon tehtävää ja deadlineja ennen marraskuussa alkavaa ensimmäistä harjoitteluani.
Arvosana: ★★★★½
Luettu muualla:
Järjellä ja tunteella
Nenä kirjassa
Vinttikamarissa
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Kommentit
Lähetä kommentti