Sarjakuvia mielenterveydestä

Lokakuu on edennyt jo puoliväliin asti. Onnistuimme avopuolisoni kanssa hoitamaan pihamme lehtisavotan yllättävän kivuttomasti ja tehokkaasti. Mitä sitten kirjoihin tulee, niin en ole lukenut kovin paljoa. Syytän tästä Keskiyön aurinkoa, joka on minulla yhä edelleen kesken - paksuudessaan se vie hieman enemmän aikaa. Se pitää kuitenkin palauttaa ihan näinä päivinä kirjastoon ja siitä on varaus, joten kovin kauaa en sitä voi enää itselläni pitää. Mutta tuon kirjan takia takia tänne blogiinkaan ei ole nyt ilmestynyt ihan niin aktiivisesti postauksia, kuin yleensä. Olen kyllä tuon paksukaisen ohella lukenut yhden pienoisromaanin sekä muutaman sarjakuvan. Tässä postauksessa kirjoitankin kahdesta sarjakuvasta, jotka molemmat käsittelevät paniikkihäiriötä ja mielenterveyden ongelmia muutenkin. Sarjakuvissa on yhteistä myös se, että ne perustuvat ilmeisesti kirjailijoiden omiin kokemuksiin ja ovat sitä kautta omaelämäkerrallisia.

Armo
(Asema Kustannus, 2017)
301 sivua, pehmeäkantinen, kirjastosta lainattu

Emmi Valve (s. 1984) on porvoolainen sarjakuvataitelija ja kuvittaja. Hänen esikoisteoksensa Sit kun sun naama räjähtää ilmestyi 2013. Itse en ole kyseistä teosta vielä lukenut, mutta aion kyllä, sen verran vaikuttava ja hätkähdyttävä lukukokemus Armo oli.

Minulla ei ole omakohtaista kokemusta mielenterveysongelmista, vaikka ahdistuneisuuteen ja stressaamiseen minulla onkin taipumusta. Mutta se nyt on täysin eri asia kuin vaikkapa ahdistuneisuushäiriö tai paniikkokohtaukset, psykoosista puhumattakaan. Armo on vaikuttava sarjakuvateos mielen järkkymisestä, kun jäljellä on enää tyhjyyttä ja päivät ovat mustia. Mielestäni teoksessa on havainnollisesti ja riipaisevasti kuvattu se, mitä esimerkiksi ahdistuneisuudesta kärsivän ihmisen mielessä liikkuu ja miltä ahdistuneisuus fyysisesti tuntuu ihan fyysisestikin.

Piirrostyyli sopii sarjakuvaan kuin nenä päähän ja on - kaikessa ahdistavuudessaan - miellyttävää katseltavaa.  Sävyt ovat tummia ja kirjassa on paljon niin sanotusti valuvasti kuvattuja asioita, kuten jo kansikuvastakin on nähtävissä. Itse en kokenut piirrostyyliä varsinaisesti ahdistavaksi, mutta siitä kyllä hyvin välittyi se paniikin ja ankeuden tunne, jota päähenkilö (eli ilmeisesti Valve itse) kokee. Ymmärtääkseni Valve ei varsinaisesti luonnostele piirtämäänsä, mikä sopiikin tällaisen sarjakuvaan mielestäni hyvin. Lopussa onneksi on nähtävissä hieman valoa, vaikka sarjakuvan loppu jääkin tietyllä tavalla avoimeksi.

Mielestäni sarjakuva on tietyssä mielessä hyvä viesti ihan kaikille ihmisille. Pitää olla itselleen armollinen, aina ei tarvitse jaksaa. Mutta on mahdollista päästä eteenpäin, voida paremmin, jaksaa joku päivä ihan vähän enemmän. Ja on myös hyvä, että ihmiset sanoittavat ja kuvittavat omia kokemuksiaan niin, että ne ovat vähän helpommin muiden ihmisten ymmärrettävissä. Valmistuttuani (sitten monen vuoden päästä) tulen olemaan tekemisissä monien erilaisten ihmisten kanssa ja heidän joukkoonsa kuuluu varmasti myös mielenterveysongelmista kärsiviä. En voi oman kokemuksen rintaäänellä tietää, mitä joku toinen käy läpi, mutta voin heidän kokemustensa pohjalta yrittää ymmärtää - muutenkin kuin vain hoitotyön näkökulmasta.

Arvosana: ★★★★

Luettu muualla:
Lukupino
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Kirjanurkkaus
Reader, why did I marry him!
kujerruksia

 

Paniikkiprinsessa
(Alltid Fucka Up, 2018)
Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2020
Suomentanut Seppo Lahtinen
184 sivua, pehmeäkantinen, kirjastosta lainattu

Moa Romanova on ruotsalainen sarjakuvapiirtäjä. Nopealla googlauksella en oikein meinannut löytää juurikaan tietoa tästä taiteilijasta. Paniikkiprinsessa on Romanovan debyyttialbumi.

Moa makaa unettomana ja passiivisena kotonaan, likaisten vaatteiden ja laturinjohtojen keskellä. Hän etsii miltei pakkomielteisesti muutosta elämäänsä ja tapaakin Tinderissä kuuluisan mediapersoonan, vähän yli viisikymppisen ja kirjaimellisesti kasvottomaksi jäävän miehen, joka haluaa ryhtyä Moan mesenaatiksi. Mesenaatti tarkoittaa siis taiteilijoiden suosijaa ja heidän rahoittajaansa - minun piti selvittää tämä asia, sillä en ollut tainnut kuulla kyseistä termiä koskaan aiemmin. Paniikkiprinsessa käsittelee paniikkihäiriötä (se on ehkä pääteltävissä nimestäkin) ja päihteitä sekä pelkoa - elämän pelkoa.

Ainakin Liv Strömquist on kehunut teosta ja ehkä juuri tämän tiedon takia piirrostyyli muistuttaakin Strömquistin taidetta. Romanovan henkilöiden päät on piirretty liioitellun pieniksi vartaloon nähden ja tämä on varmasti ihan tarkoituksellista - mutta se silti hieman häiritsi minua. Hahmot näyttävät vähän pelottavilta. Moan äiti kuvataan Muumimammana, mikä oli mielestäni oivaltava yksityiskohta. Väreinä käytetään muutamia pieniä tehostevärejä, mutta on myös aukeamia, joissa värit ovat suorastaan silmiinpistävät. Näillä aukeamilla on usein haluttu korostaa jotakin tiettyä asiaa, vaikkapa Moan tuntemuksia.

Paniikkiprinsessa ei ollut aivan yhtä hyvä kuin Armo, mutta sen luki nopeasti ja se ei ollut mitenkään huonokaan. Ihan keskinkertainen lukukokemus siis. 

Molemmissa sarjakuvissa on myös aistittavissa pientä kritiikkiä mielenterveyspalveluja kohtaan. Mielenterveysongelmien diagnosoiminen ei ole aivan yksinkertaista ja hoito vaatii monialaista työskentelyä sekä sinnikkyyttä myös hoitoon hakeutuneelta henkilöltä. Hoitoon ja varsinkin terapiaan on vaikeaa päästä, eivätkä terapiajaksot ole välttämättä riittävän pitkiä. Voi myös mennä kauan, että ylipäänsä löytää itselleen mieluisan terapeutin tai psykologin, vaikka he olisivat kuinka ammattitaitoisia. Tärkeitä aiheitahan nämä ovat ja on hyvä, että niitä käsitellään kirjallisuudessa aina vain enemmän.

Arvosana: ★★★

Luettu muualla:
Kirja vieköön!
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Donna mobilen kirjat