Stephenie Meyer - Keskiyön aurinko

Keskiyön aurinko
(Midnight Sun, 2020)
WSOY, 2020
Suomentaneet Ilkka Rekiaro, Päivi Rekiaro & Tiina Ohinmaa
671 sivua, kovakantinen, kirjastosta lainattu

Twilight-kirjasarja ei kuulu suosikkeihini, vaikka olen kaikki neljä kirjaa joskus vuosia sitten lukenut. Omistan ne myös omassa kirjahyllyssäni, vaikka jo hieman haalistuneiden muistikuvieni mukaan etenkin Uusikuu ärsytti ja turhautti minua suunnattomasti. En siis varsinaisesti ollut superinnoissani, kun kuulin, että tämä Edward Cullenin versio hänen ja Bellan tarinasta julkaistaan - vihdoinkin. Tämänhän piti ilmestyä jo vuosia sitten, mutta ilmeisesti kirjan alku vuosi nettiin ja Meyer laittoikin koko projektin jäihin, eikä aikonut edes kirjoittaa kirjaa ollenkaan loppuun. Ja no, suoraan sanoen olen sitä mieltä, että tämä kirja olisi voinut jäädä vain ajatuksen tasolle. Twilight-sarja ärsytti minua monin eri tavoin, eikä Keskiyön auringon kanssa käynyt juurikaan paremmin. Pyydänkin jo etukäteen anteeksi sitä, että tämä kirja-arvio tulee todennäköisesti olemaan täynnä turhautumista ja silmien pyörittelyä täällä läppärin ruudun takana. Mutta annoin uteliaisuuteni voittaa ja varasin tämän kirjan kirjastosta sekä myös luin kokonaan, joten kai tässä jotain viihdearvoa sitten kuitenkin oli. Ehkä tähän vaikutti myös se, että kirjasta tuli heti varaus, kun olin sen itse lainannut. Meni todellakin viime hetkille, että sain tämän ajoissa luettua, kun se piti jo palauttaa kirjastoon. Lienee paikallaan sanoa, että en säästele spoilereita tässä kirja-arviossa.

 

En koe tarvetta selittää Twilightin juonta tässä sen kummemmin, eivätköhän kaikki jo tiedä, mistä on kyse. Mutta näin lyhyesti tiivistettynä: Isabella "Bella" Swan muuttaa isänsä luokse sateiseen Forksiin, tapaa salaperäisen Edward Cullenin ja kaksikko rakastuu. Mutta Cullenit eivät olekaan mikään tavallinen perhe, sillä he ovat vampyyreja... Eli siis auringossa hohtavia olentoja, joilla on muutenkin yli-inhimmillisiä kykyjä. Alice esimerkiksi näkee tulevaisuuteen ja Edward itse pystyy lukemaan ajatuksia. 

 

No, en oikein edes tiedä, mistä aloittaisin. En ole koskaan pitänyt Meyerin vampyyreja kovin uskottavina - jos nyt vampyyreista voi ylipäänsä edes sanoa näin. Minulle vampyyri tarkoittaa verenhimoista petoa, joka tappaa kylmäverisen tunteettomasti ja juo uhrinsa kuiviin alta aikaysikön.  Ja kyllähän Edwardia janottaa - jano suorastaan korventaa hänen sisintään, hän ei mitään muuta tunnu ajattelevankaan. Kirjassa jauhetaan sivutolkulla siitä, miten Bella haisee hyvältä ja Edwardilla on suuria vaikeuksia hillitä itseään ja hän koettaa olla Bellan aikaan hengittämättä, jottei tappaisi tyttöä. Aivan kuin vampyyrien ylipäänsä tarvitsisi hengittää.  Mutta ei oikein kiinnosta. Tuoksua ja sen himottavuutta kuvataan sivukaupalla, välillä vähän vain adjektiiveja ja vertauskuvia vaihdellen. Edward on niin vaarallinen ja sitä rataa, mutta silti kunnon jännitystä sen suhteen, tappaako Edward Bellan, ei oikein saada koko kirjan aikana. Melkoisen pitkästyttävää ja turhauttavaa, koska kyllähän kaikki tietävät, että vampyyrit joutuvat harjoittamaan itsehillintäänsä. Siitähän se jännite vampyyritarinoissa useimmiten syntyykin.

 

Minua myös ärsytti se, miten röyhkeän itsevarmasti Edward ajatteli voivansa tappaa Bellan hetkenä minä hyvänsä. Todellisuudessahan Bella ei koskaan oikeasti joudu vaaraan varsinaisesti sen takia (tai no okei, ehkä lopussa yhdessä kohtauksessa), että Edward ei voisi hillitä verenhimoaan. Vähän tulee kehuskelun fiilis Edwardin ajatuksista. En muutenkaan pidä siitä, että hahmo ajattelee tai sanoo jatkuvasti pystyvänsä johonkin, mutta ei koskaan kunnolla todista asiaa. Totta kai se riski on olemassa, mutta en missään vaiheessa  kirjaa lukiessani uskonut, että Edward yrittäisi oikeasti tappaa Bellan. Mielestäni tällainen on vain turhaa vakuuttelua. Vampyyrien ainoa heikkous nyt tuntuu muutenkin olevan verenhimo, joka sekin vaikuttaisi olevan melko hyvin hallinnassa - ainakin Culleneilla.

 

Ajatuksista puheen ollen, Edwardistahan tulee valtavan kiinnostunut Bellasta, koska hän ei pysty lukemaan tytön ajatuksia. Sitten sitä koetetaan pysyä Bellasta erossa, mutta voi kun se on niin kovin vaikeaa. Bella tulee väkisinkin Edwardin mieleen aina, kun he ovat erossa. Niin ennalta-arvattavaa (joo minähän kyllä jo tiesin tarinan pääpiirteet etukäteen). Minua stalkkeri-Edward ei ole koskaan saanut puolelleen, pikemminkin tämän vampyyriherran dominoiva käytös on vain ahdistavaa ja no, pelottavaa. Edward hiippailee Bellan huoneeseen tämän nukkuessa ja kokee muutenkin suurta tarvetta suojella häntä, olla hänen "suojelusvampyyrinsa". Hän jopa haluaa muiden pitävän huolta Bellan säännöllisestä ruokailusta ja nukkumisesta, kun on itse James-jahdissa - aivan kuin Bella olisi aivoton idiootti, mitä hän ei sentään ole. Mitä taas tulee Bellaan, niin hän puolestaan ei ole tässä kirjassa läheskään niin ärsyttävä kuin alkuperäisessa kirjasarjassa. Hän on toki melko hajuton, mauton ja väritön - ja saa silti kaikki koulunsa miesoppilaat suunnilleen kuolaamaan kengilleen ihatusksesta -, mutta osaa kuitenkin pitää puolensa ja on kaikessa sarkastisuudessaan välillä jopa ihan hauska.

 

Bellan ja Edwardin rakkaustarina on kliseinen ja tuo enemmänkin mieleen riippuvuussuhteen. Bella pelkää Edwardin lähtevän ja jättävän hänet ja Edward koettaakin pysyä hänestä erossa - siinä onnistumatta. Ja silti hän määräilee ja dominoi Bellaa sekä kiusaa häntä olemuksellaan ja kosketuksillaan. En usko, että rakkaustarinan on tarkoitus vaikuttaa näin epätasa-arvoiselta, mutta vähän sellaisena se vain valitettavasti tässä kirjassa näyttäytyy.

 

Kirjan vampyyrit ovat aivan liian täydellisiä. Kuten jo mainitsinkin, heillä ei tunnu olevan mitään heikkouksia, vaan kaikista tilanteista selvitään heidän nopeutensa, kauneutensa tai jonkin muun asian takia. Monensadan kilometrin matka ei ole vampyyrille homma eikä mikään ja tuollaisesta matkasta puhutaankin, kuin se olisi lasten leikkiä. Alicen kykyä nähdä tulevaisuuteen käytetään lähinnä siihen, että toimitaan sen mukaan, mitä hän näkee. Jotenkin hieman outoa ja epäuskottavaa, että Edward kyselee Alicelta, että kuka löytää Jamesin hajujäljet ensimmäisenä - ja sitten tietenkin toimitaan sen mukaan. Tästäkin on tehty aivan liian helppoa ja no, täydellistä. Culleneiden elämä on tylsää ja yllätyksetöntä, kun tulevaisuuteen voi aina varautua (paitsi tietenkin ah-niin-ihanan Bella Swanin ilmestyessä). Alice syöttää näkyjään Edwardille, joka sitten lukee ne Alicen päästä. Mietin vain, että toimiiko tulevaisuuteen näkeminen oikeasti näin vai onko kyseessä niin sanotusti itseään toteuttava ennuste, kun varaudutaan Alicen näkyjen näyttämiin asioihin? Sitä paitsi, eihän kaikkea voi nähdä ennalta - eikä Alice näekään. Kaikilla muilla vampyyreilla on inhimmillisiä heikkouksia ja he tekevät virheitä, kun taas Edward tuntuu olevan aivan täydellinen.

 

Mielestäni kirja on myös hieman liian pitkä - se on jopa pidempi alkuperäinen Houkutus. Suuri osa tapahtumista on siis jo tuttuja, mikä tavallaan oli kyllä ihan mukavaa. Välillä minulla on nimittäin käynnistymisvaikeuksia, jos luen jotain täysin uutta ja uuteen maailmaan ja aikaan sijoittuvaa fantasiaromaania. Mutta olen silti sitä mieltä, että ei ole tarpeellista kirjoittaa lähes samaa kirjaa uudelleen näin pitkästi. En siis ehkä voi tätä kirjaa suositella, ellet sitten ole iso Twilight-fani. Minä luin tämän kokonaan, vaikka se herättikin minussa paljon tuohtumusta ja halun valittaa, kuten varmasti tätä tekstiä lukiessa on käynyt hyvin selväksi. Minulla on edelleen samat ongelmat tämän vampyyrisaagan kanssa, kuin aiemminkin. Keskiyön aurinko ei oikeastaan tuonut mitään uutta Twilightin maailmaan, mutta kyllähän sen nyt kerran luki viihteen vuoksi. Jos haluat kirjan, joka ärsyttää monin eri tavoin, niin tartu tähän.

En nyt nopealla googlauksella löytänyt tästä kirjasta vielä blogiarvioita. Ehkä niitä tulee vähän myöhemmin, kun kirja löytää paremmin lukijoiden käsiin.

 

Arvosana: ★★★¼