Polta nämä kirjeet & Äitimme oli sarjamurhaaja
Maalis-huhtikuun aikana olen lukenut kaksi kiinnostavaa omaelämäkerrallista teosta. Ne ovat tietyllä tavalla melko erilaisia, mutta silti kiinnostavia ja ehdottomasti lukemisen arvoisia.
kirjastosta lainattu
Alex Schulman (s. 1976) on ruotsalainen kirjailija, joka tunnetaan erityisesti autofiktiivisistä romaaneistaan. Häneltä on suomennettu kolme teosta, mutta ilmeisesti tänä vuonna ilmestyy neljäs suomennos. Polta nämä kirjeet oli ensimmäinen Schulmanilta lukemani teos, mutta aion kyllä lukea loputkin. Tästä nimenomaisesta teoksesta on ilmeisesti tekeillä elokuva ja haluan kyllä ehdottomasti sen katsoa.
Alex ymmärtää rajun perheriidan jälkeen kantavansa sisällään selittämätöntä vihaa. Hänen lapsensa pelkäävät isäänsä ja vaimo kärsii miehen raivonpuuskista. Suvun menneisyydestä näyttäisi löytyvän selitys Alexin käytökselle ja hän alkaakin etsiä sieltä vastauksia.
Kirja liikkuu kolmessa aikatasossa ja kolmessa sukupolvessa. Etenkin aluksi tämä tuntui hieman sekavalta, enkä muutenkaan ollut niin erityisen kiinnostunut kirjasta. Sitten jotain kuitenkin tapahtui ja luin kirjasta suurimman osan eli noin 200 sivua yhden rauhallisen sunnuntaipäivän aikana, sellaisella "vielä yksi luku"-moodilla.
"Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin. Se vain on siinä koko ajan ja kaikki näkevät sen yhtä selvästi kuin Kaunis-Ludvigin huulihalkion. Hän on samanlainen kuin Kaunis-Lili, niin ruma ettei voi kuvitellakaan että hänellä on koskaan ollut äitiä. Kaikkea rumaa tai onnetonta sanotaan kauniiksi eikä kukaan tiedä syytä. lapsuudesta ei pääse pois, se tarttuu kuin haju. Sen huomaa muista lapsista, koska jokaisella lapsuudella on oma hajunsa. Omaa hajua ei voi haistaa, ja joskus pelottaa että se on pahempi kuin muiden. Kun jututan toista tyttöä jonka lapsuus haisee tuhkalta ja hiileltä, hän ottaa yhtäkkiä askeleen taaksepäin, sillä hän on haistanut minun lapsuuteni hirveän löyhkän."
Schulman kirjoittaa kauniisti ja kirja on hätkähdyttävä kuvaus sukupolvien yli ulottuvista traumoista, siitä miten viha siirtyy sukupolvelta toiselle. Kirja on myös melko raskas, mutta olen aiemminkin maininnut, että minua tällainen ei haittaa. Oikeastaan luenkin mieluummin kirjoja synkistä aiheista ja rankoista ihmiskohtaloista, se on mielestäni kiinnostavampaa kuin pelkkä vaaleanpunainen hattara, toki sillekin on oma paikkansa ja aikansa. Kirjan lopussa meinasi vähän jopa itkettää, mutta yhtään kyyneltä en lukiessani vuodattanut.
Äitimme oli sarjamurhaaja oli yksi henkilökohtaisesti eniten odottamistani tämän kevään kirjauutuuksista. Varasin kirjan kirjastosta ja saatuani sen käsiini joku muukin oli jo varannut sen, joten minun piti lukea kirja melko ripeästi. Kun kirja sitten pääsi lukuvuoroon, niin ihan se suurin innostus siitä oli jo päässyt hieman laantumaan. Mutta onneksi luin tämän kirjan, se kyllä kannatti.
Luulin kirjailijan nimen perusteella, että hän on ruotsalainen. Mutta minulle selvisikin, että Gregg Olsen (s. 1959) on Washingtonissa syntynyt bestseller-kirjailija, joka on kirjoittanut useita rikosaiheisia kirjoja.
Michelle "Shelly" Knotek on sarjamurhaaja, joka vapautuu vankilasta kesällä 2022. Nikki, Sami ja Tori, hänen tyttärensä, haluavat kertoa äitinsä tarinan, jotta heidän äitinsä ei enää koskaan pääsisi toistamaan julmuuksiaan.
(Kriminaali)psykologia ja kuolinsyytutkinta ovat mielestäni kiinnostavia aiheita. Miksi ihmisestä tulee murhaaja, mitkä syyt siihen johtavat? Kuten jo tuon Schulmanin teoksen kohdalla mainitsinkin, niin rankat kirjat eivät yleensä minua hätkäytä. Mutta tätä(kin) kirjaa oli kyllä silti välillä raskasta lukea. On vain niin vaikea käsittää, että miten joku ihminen voi vuosikaudet piinata tyttäriään, aviomiestään sekä ystäviään? Manipulointi, jatkuva valehtelu, raivokohtaukset, henkinen ja fyysinen väkivalta, kidutus sekä muiden ihmisten pakottaminen kiduttamiseen - ja jopa tappamiseen. Se, ettei omista teoista oteta minkäänlaista vastuuta, sillä kaikki on tietenkin aina muiden vika ja muut ihmiset haluavat itselle vain jotain pahaa. Pelottavaa, miten sairas ihmismieli voi olla. Esimerkiksi Shellyn aviomies Dave oli aivan täysin vaimonsa myrkyllisen vallan ja pelolla hallitsemisen pauloissa.
Kirja oli vetävästi kirjoitettu ja luvut lyhyitä, joten lukeminen oli sujuvaa ja koukuttavaa. Olisin kuitenkin toivonut, että kirjan lopussa olisi pureuduttu vähän enemmän Shellyn mielentilaan: miksi ja miten hänestä tuli sarjamurhaaja? Esimerkiksi mahdollisesta mielentilatutkimuksesta ja sen tuloksista olisi ollut kiinnostavaa tietää.
Vahva suositus tälle kirjalle, jos tositarinat ja true crime kiinnostavat, etkä säiky kovin helposti.
Kommentit
Lähetä kommentti