Leïla Slimani - Kehtolaulu

Kehtolaulu
(Chanson douce, 2016)
WSOY, 2018
237 sivua, kovakantinen, kirjastosta lainattu

Olen halunnut lukea tämän kirjan jo kauan (tuntuu, että aloitan miltei jokaisen kirjapostaukseni näin). Leïla Slimani (s. 1981) on ranskalais-marokkolainen kirjailija ja toimittaja, jolta on Kehtolaulun lisäksi ilmestynyt pari muutakin teosta - uusimpana uunituore Toisten maa, joka ilmestyi suomeksi maaliskuussa. Luin Kehtolaulun jo huhtikuun alussa, olin itseasiassa aloittanut sitä jo maaliskuun puolella.

Myriam haluaa palata töihin äitiyslomalta, joten perheen kahdelle lapselle täytyy etsiä lastenhoitaja. Yhdessä miehensä Paulin kanssa Myriam haastattelee useita lastenvahtiehdokkaita, joiden joukosta he valitsevat Louisen. Louise on enemmän kuin pariskunta uskalsi edes toivoa: hiljainen, siisti, lasten rakastama nainen, joka pitää perheen kodin moitteettomassa kunnossa ja on korvaamaton apu myös illallisjuhlien järjestämisessä. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? No, sitä se onkin. Louisen kiiltokuvamaisen täydellisen pinnan alla kuohuu ja pariisilainen perheidylli sokerisine leivonnaisineen sekä karuselliajeluineen särkyy pahimmalla mahdollisella tavalla.

Heti kirjan ensisivuilla kerrotaan tapahtumien lopputulos: Louise murhaa Myriamin ja Paulin lapset, Milan ja Adamin. Mielestäni tämä on mielenkiintoinen ja toimiva ratkaisu, mitä ei ehkä kovin usein kirjoissa näe. Trillereiden tai murhakirjojen kohdalla jännitys perustuu melkein aina epätietoisuuteen siitä, että murhaajan henkilöllisyyttä ei tiedetä ja tätä sitten yritetään selvitellä koko kirjan ajan. Toki Kehtolaulu ei ole tyypillinen trilleri - itse en sitä ehkä edes luokittelisi trilleriksi ollenkaan. Toki kirjassa tapahtuu rikos ja vieläpä ehkä pahin mahdollinen sellainen. Mutta kirjan pääasia ei todellakaan ole itse rikoksen selvittäminen, vaan enemmänkin se, että mitkä syyt johtivat lasten murhaamiseen.

Louise on kiinnostava henkilöhahmo. Hän tuntuu jäävän etäiseksi ja mystiseksi, vaikka hänen taustojaan kyllä valotetaan kirjan edetessä. Lopulta jää kuitenkin vähän arvoitukseksi, että miksi hän päätyi järkyttävään veritekoonsa. Louisen mielen järkkyminen selviää lukijalle pikkuhiljaa ja salakavalasti. Lukija (eli siis minä) janoaa tietää hänestä koko ajan enemmän. Ja kun hänestä sitten alkaa muodostua tietynlainen mielikuva, haluaisi tavallaan hypätä pois kyydistä, mutta lukemista ei vain voi enää lopettaa. Kehtolaulu onkin mielestäni psykologisesti kiinnostava teos. Tarina on traaginen, mutta en itse kokenut sitä erityisen järkyttäväksi. Kirjassa on alusta asti pahaenteinen tunnelma ja painostava tunne vain kasvaa tapahtumien edetessä ja on pakko lukea eteenpäin.

Erikoinen ja persoonallinen kirja. Pidin tästä lyhyestä kirjasta kyllä, mutta uskon, ettei se välttämättä jätä mieleeni kovin merkittävää muistijälkeä. Tarina on juuri sopivan tiivis, enkä kaivannutkaan kirjaan enempää sivuja. Jotkut ihmiset kuvaavat ranskalaisten kirjailijoiden kirjoja hyvin ranskalaisiksi, mutta itse en ihan osaa ottaa tuohon väitteeseen kantaa. Mutta kai tämä sitten on melko ranskalainen. Tulen kyllä lukemaan Slimanin muutkin teokset.

Arvosana:

Luettu muualla:
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirsin kirjanurkka
Rakkaudesta kirjoihin
Kulttuuri kukoistaa
Lukujonossa
Kirjaluotsi

Kommentit

  1. Minustakin tuntuu siltä, että aloitan samalla tavalla, olen jo pitkään halunnut lukea...
    Tämän kirjan olen lukenut. Kirja oli oudon kiero. Kaikki kerrottiin heti alussa.
    Henkilökohtaisesti tykkään siitä, että en tiedä rikoksen tekijää, ennen kuin kirjan lopussa. Jos tieto tulee alussa, se jotenkin lässäyttää koko draaman. Tahdon siis draamaa, koukkuja ja rikoksen tutkintaa ja vaihtoehtoisia rikollisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat! Kuten jo tässä arviossakin mainitsin, niin itse en edes pidä Kehtolaulua varsinaisena trillerinä - tai ainakaan dekkarina.

      Poista
  2. Kun sanoit tuosta muistijäljestä, niin minulle ei ole jäänyt tästä kirjasta oikein minkäänlaista muistijälkeä. Muistelen vain hämärästi, etten tainnut ihan innostua tästä. Oliko se sitten juuri tuo, että syyllisen tiesi heti alusta lähtien, vai mikä, en ole varma. Ehkä tunnelmakin oli kovin ahdistava. Yritin myös lukea Toisten maata, mutta se jäi kesken. Ehkä Slimanin kirjat eivät vain ole minun juttuni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin yleensä pidän siitä, että saa arvailla ja koettaa ratkaista syyllistä kirjan edetessä. Mutta tässä kirjassa minua ei edes haitannut tietää syyllistä etukäteen. Ja kuvausten perusteella Slïmanin muutkin kirjat käsittelevät melko rankkoja aiheita, joten ei ole ihme, etteivät hänen kirjansa aivan kaikille sovi :) Itse tykkään lukea rankkoja tarinoita.

      Poista
    2. Minäkin luen kyllä rankkoja kirjoja, mutta tuo Slimanin Toisten maa ei ehtinyt olla erityisen rankka siihen mennessä, mihin luin. Sen sijaan se oli minusta tylsä, se ei vain herättänyt mielenkiintoani. Jostain syystä, en tiedä itsekään miksi, koska Marokko kyllä kiinnostaa minua... Ehkä pitäisi yrittää joskus vielä uudestaan. Jospa olin vain väärässä mielentilassa silloin?

      Poista
    3. Voihan se olla, että toisella yrittämällä innostuisitkin tuosta kirjasta :) Itsekin olen huomannut, että mielentila vaikuttaa lukukokemuksiin, välillä melko paljonkin.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit