Petra Rautiainen - Tuhkaan piirretty maa

Tuhkaan piirretty maa
(Otava, 2020)
298 sivua, kovakantinen, kirjastosta lainattu

Pienimuotoinen lukujumini on tainnut vaihtua kirjasomejumiin. Tykkään kyllä kirjablogata sekä bookstagrammata, enkä siis aio lopettaa kumpaakaan harrastusta. Jotenkin minusta vain tuntuu, etten osaa kirjoittaa ja kertoa lukemistani kirjoista mielenkiintoisesti tai ottaa hyviä kirjagram-kuvia. Kirjapostaukseni - sekä täällä blogin puolella että instagramissa - laahavat edelleen jäljessä. No, jospa tämä tästä pikkuhiljaa helpottaisi.

Tuhkaan piirretty maa viime vuonna ilmestynyt esikoisteos. Se on ollut kovasti pidetty ja paljon esillä kirjasomessa. Lapin vankileirit ovat minulle lähes täysin tuntematon aihealue, joten mielenkiinnolla luin tämän Lappiin sijoittuvan historiallisen romaanin.

Olavi Heiskanen työskentelee Inarissa saksalaisten johtamalla vankileirillä vuonna 1944. Vangit, mutta myös vartijat joutuvat taistelemaan säilyttääkseen leirillä ihmisyytensä ja rauhan koittaessa osa rikoksista haudataan syvälle. Toimittaja Inkeri Lindqvist puolestaan elää Enontekiössä pari vuotta myöhemmin, vuonna 1947. Hän muuttaa pohjoiseen kirjoittaakseen reportaasisarjan Lapista, joka on toipumassa sodasta. Samalla hän haluaa myös selvittää kadonneen aviomiehensä kohtaloa, sillä mies katosi sodan aikana. Kun Inkeri sitten saa Olavin vuokralaisekseen, salaisuudet alkavat keriytyä auki.

Jo heti ihan kirjan alussa minulle tuli siitä mieleen alkuvuodesta lukemani Ruta Sepetyksen Harmaata valoa. Molemmissa kirjoissa liikutaan kahdessa eri ajassa ja kuvataan vankileirien toimintaa ja molemmissa on myös päiväkirjamuotoon kirjoitettua kerrontaa. Molemmat kirjat ovat hyviä ja tärkeitä, mutta valitettavasti tämä Rautiaisenkaan teos ei aivan räjäyttänyt maailmaani. En lue sotakirjoja mitenkään erityisen usein, mutta alan silti epäilemään, että olenko jotenkin jo turtunut siihen aiheeseen. Toivottavasti en.

Kirjaa lukiessani tuntui siltä, kuin sen lukemiseen olisi mennyt kauankin aikaa (ei mennyt, luin kirjaa vähän yli viikon ajan). Kirjahan ei ole erityisen paksu tai muutenkaan raskas, toki kahdessa eri ajassa hyppiminen vaatii lukijalta välillä erityistä tarkkaavaisuutta. Ehkä luinkin kirjan jotenkin väärään aikaan ja se ei siksi kohonnut minulle niin huikeaksi lukukokemukseksi kuin olisin halunnut sen kohoavan.

Luonnonkuvaus on kirjassa kaunista. Lukija voi selvästi kuvitella Lapin karun lumiset maisemat silmiensä edessä ja haistaa tuhkan hajun, samalla kun Lappia jälleenrakennetaan sodan jälkeen. Taustalla pauhaava sota ja aika sen jälkeen tuokin mielestäni tietynlaista hyvää kontrastia ja vastapainoa tälle luonnon kauneudelle. Kirja on melko henkilövetoinen, mikä ei siis ole huono asia. Mutta ehkä se on juuri se syy, miksi en aivan täysin estoitta kirjaan rakastunut. Olen selvästi enemmän juonivetoinen lukija, mutta tiedostan sen, että myös henkilövetoinen kirja voi olla todella hyvä.

Suosittelisinko tätä kirjaa muillekin? Kyllä suosittelen, vaikka oma lukukokemukseni jäikin hieman sinne 4 tähden alapuolelle.

Helmet 2021 -lukuhaasteessa kirja pääsee kohtaan 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä, sillä sainhan tämän kirjan myötä tietää enemmän Lapin vankileireistä.

Arvosana: ★★★½

Luettu muualla:
Aina joku kesken
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kirjaluotsi
Kirjakaapin kummitus