Delia Owens: Suon villi laulu

Blogini on viettänyt taas jonkin aikaa hiljaiseloa, jälleen kerran. Olen ollut aktiivisempi instagramin puolella, koska jotenkin sinne on ollut tietyllä tavalla helpompi postata kirja-aiheisia juttuja. Tätä blogiani en ole edelleenkään lopettamassa, mutta olen ehkä nykyisin hieman aktiivisempi kirjagramin puolella. Minulla on ollut viime aikoina hieman vaikeaa, uupumusta ja semmoista, joten ehkä siksi en ole jaksanut tätä blogia hirveästi kirjoitella, vaikka kirjoja luenkin vaihtelevaan tahtiin koko ajan. Nyt kuitenkin koen tarvetta kirjoittaa tänne, koska luin todella hyvän kirjan, josta tulee luultavasti hieman enemmän tekstiä.

Delia Owens: Suon villi laulu 
(Where The Crawdads Sing, 2018)
WSOY, 2020
Suomentanut Maria Lyytinen
416 sivua, äidiltä lainattu

Vietin joulunajan äitini luona ja sieltä nappasinkin sitten lainaan tämän kirjan, jonka olen jo jonkin aikaa halunnut lukea. Lähes aina petyn, jos jotain kirjaa (vaikkapa tätä Owensin esikoisteosta) on hehkutettu aivan älyttömästi. Ja no, nytkin voin sanoa, että tämä kirja ei ollut aivan virheettömän täydellinen, mutta pidin siitä silti todella paljon. Eli ymmärrän hyvin kaikki kehut, jota tämä kirja on saanut.

Suon villi laulu on kasvutarina, murhamysteeri sekä ylistys luonnolle. Kya on kirjan alussa 6-vuotias pieni tyttö, joka asuu marskimaan reunamilla ränsistyneessä talossa vanhempiensa sekä vanhempien sisarustensa kanssa. Perheen isä juo liikaa, eikä pysty hallitsemaan raivoaan, vaan purkaa sen Kyan äitiin sekä lapsiinsa. Perhe elää tavallaan koko ajan pelossa, eikä voi tietää, mistä isä milloinkin raivostuu. Eräänä päivänä Kya istuu kotitalonsa portailla ja katselee, kun äiti kävelee pihatietä pitkin poispäin alligaattorinnahkaisissa korkkareissan. Äiti ei käänny edes vilkuttamaan. Tämä on viimeinen kerta, kun Kya näkee äitinsä.

Ei mene kauaakaan, kun myös Kyan vanhemmat sisarukset lähtevät. Jodie-isoveli on Kyalle ehkä se läheisin, mutta hänkin jättää Kyan, sanoen ettei voi ottaa häntä mukaansa. Kya siis jää kahdestaan arvaamattoman isänsä kanssa, joka viettää päivänsä lähinnä kapakassa pelaten ja ryypäten. Isä saattaa olla viikonkin poissa yhteen putkeen, aivan kuin unohtaen, että hänellä edes on kotona pieni tytär, joten Kya joutuu selviytymään pienestä pitäen itsekseen. Ja lopulta isäkään ei tule enää takaisin. Kya on tässä vaiheessa 7-vuotias ja jää yksin asumaan kotitaloonsa.

Vuodet kuluvat ja Kya joutuu opettelemaan ruoanlaittoa sekä muita kodinaskareita. Rahaa ei todellakaan ole liiaksi asti ja hän joutuu nousemaan aamuvarhaisella keräämään rannalta simpukoita, joita myymällä saa hädin tuskin sen verran rahaa, että pystyy ostamaan satamasta elintarvikkeita. Jokainen kolikko on laskettava ja Kya elääkin lähinnä pavuilla ja maissiryyneillä. Eräänä yönä kylän kultapoika Chase Andrews löydetään palotornin juurelta kuolleena ja epäilykset kääntyvät tietenkin Kyaan. 

Vaikka kirjassa käsitellään montaa eri aihetta, ei aiheita ole kuitenkaan yhtään liikaa. Luontokuvaus on niin kaunista ja käsinkosketeltavan elävää, että lukija (eli minä) sujahtaa kuin huomaamatta osaksi marskimaata. Kirjojen luontokuvaus voi usein olla hieman pitkäveteistä ja liian informatiivista, mutta tässä kirjassa se tuntuu täysin luonnolliselta osalta tarinaa. En ole varmaan koskaan lukenut näin onnistunutta luontokuvausta, joka herättää lukijan kaikki aistit eloon. Tämä kirja on todella hyvin kirjoitettu!

Minähän en tiedä juuri mitään Amerikan lastensuojelujärjestelmästä, mutta voisin kyllä veikata, ettei se ole 1950-60-luvulla ollut kovin kehittynyt. Silti se, että 7-vuotias pikkutyttö jätetään monien vuosien ajaksi selviytymään aivan yksin hipoi uskottavuuden rajoja. Eikö oikeasti kenellekään kylän ihmisistä tullut mieleen, ettei kaikki ole nyt hyvin? Eikö tuohon aikaan Pohjois-Carolinassa ollut minkään sortin lastensuojelujärjestelmää tai -viranomaisia? Totta puhuakseni minun oli hieman vaikea sulattaa ja uskoa tätä.

Kyaa sanotaan kylällä Rämelikaksi ja häntä pidetään likaisena, valkoisena roskasakkina, joka ei ole minkään arvoinen. Kylässä ennakkoluulot ovat valloillaan ja esimerkiksi mustat tai naiset eivät saa mennä tiettyihin paikkoihin ollenkaan. Oikeastaan ainoat, jotka välittävät ja auttavat Kyaa, ovat sataman venehuoltamon omistaja Jumpin sekä tämän vaimo Mabel. He ovat ystävällisiä, eivätkä koskaan tuomitse Kyaa. Kya on yksinäinen ja hänet on hylätty sekä petetty niin monta kertaa, että hänen on vaikeaa luottaa ihmisiin. Mutta Jumpinista ja Mabelista tulee vuosien mittaan hänelle kuin toiset vanhemmat.

Itkin kirjaa lukiessani useita kertoja, mitä tapahtuu nykyisin valitettavan harvoin. Huomasin ajattelevani kirjan tapahtumia ja Kyaa silloinkin, kun en juuri sillä hetkellä ollut lukemassa kirjaa. Tapahtumien edetessä halusin palavasti tietää, miten kaikki päättyy, mutta samaan aikaan en olisi halunnut kirjan loppuvan, en olisi halunnut palata marskimaan lumoista omaan todelliseen elämääni. Luulen, että tästä tarinasta tulee kyllä jonkinlainen lukukrapula.

Syy sille, miksi Suon villi laulu ei kuitenkaan saa minulta täysiä pisteitä, on kirjan loppuratkaisu. En aio tässä sitä paljastaa, vaikka mieli vähän tekisikin. Vaikka kirja ei olekaan mikään dekkari, niin totta kai halusin tietää, kuka on murhaaja tai mitä Chase Andrewsille on ylipäänsä tapahtunut - onko kyseessä edes murha vai pelkkä onnettomuus? Arvuuttelinkin mielessäni mahdollista murhaajaa monia kertoja ja jossain vaiheessa aloin pelätä, että kirja etenee juuri siihen suuntaan, mihin en haluaisi sen etenevän. Ja no, niinhän siinä juuri kävi. Kirjan loppu ei siis sinänsä tullut täytenä yllätyksenä, mutta mielestäni loppuratkaisusta tuli vähän liikaa sellainen vaikutelma, että kirja yrittää ohjailla lukijan tunteita ja ajatuksia tiettyyn suuntaan, saada tämän hyväksymään sellaisia asioita, joita minä en aivan purematta voi niellä tai hyväksyä. Aivan kuin kaikki ne asiat, mitä on tapahtunut monen sadan sivun aikana, tuntuisivat jotenkin hyväksyttävämmältä selitykseltä kirjan loppuratkaisulle. Tämä voi nyt kuulostaa hieman oudolta ja epämääräiseltä, mutta te kirjan lukeneet varmasti tiedätte, mitä tarkoitan.

Tästä pienestä kritiikistäni huolimatta kirja oli todella hyvä lukukokemus, joka itketti, suututti ja sai ajattelemaan asioita. Odotan innolla ja toivon, että Delia Owensilta ilmestyy muitakin romaaneja, sillä minä aion ne kyllä todellakin lukea!

Helmet 2022 -lukuhaasteessa tämä kirja pääsee kohtaan 35. Kirjassa on oikeudenkäynti.

Arvosana: ★★★★½